KOLUMNI: Olemmeko tarpeeksi radikaaleja?
Kulttuurivihkojen päätoimittaja Elias Krohn määritteli viime keväänä Maanantaiklubilla radikalismin vallitsevien yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden kyseenalaistamiseksi juuriaan myöten, niin että mikään ei ole tabu. Me kommunistit pidämme itseämme hyvinkin radikaaleina vaatiessamme talouden rakenteiden perinpohjaista muuttamista, mutta kuinka moni meistä on valmis muuttamaan omaa elämäntapaansa, vaikka puolueemme ohjelmakin sitä edellyttää?
Kuten Kiinan uusin viisivuotissuunnitelma osoittaa, Kiina tavoittelee länsimaista elintasoa, samoin kuin muutkin kehitysmaat. Varallisuuden oikeudenmukaisen jakautumisen tavoittelu on ymmärrettävää ja inhimillistä. Sitä ei kuitenkaan pystytä toteuttamaan nostamalla koko maailman elintaso nykyiselle länsimaiselle tasolle – pelkästään Kiina tarvitsisi tavoitteen saavuttamiseksi kuuden maapallon resurssit!
Ainoa realistinen vaihtoehto on laskea omaa elintasoamme radikaalisti. Me suomalaiset köyhätkin kulutamme koko maailman mittapuun mukaan aivan liikaa. Meidän on nopeasti muutettava talouden rakenteet täysin, ja muutokset tulevat ulottumaan jokaisen elämään: työntekoon, omistamiseen, kuluttamiseen, asumiseen, liikkumiseen, ihmissuhteisiin!
Jopa me kommunistit olemme ”länsimaisen pöyhkeyden” sokaisemia; tuskin osaamme kuvitella elämää ilman nykyisiä mukavuuksia. Moni meistä saa mielestään niin pientä palkkaa, ettei voi ”elää ihmisarvoista elämää”. Emme ole valmiita antamaan mitään pois, ennen kuin olemme varmoja, että kaikki kapitalistit ja herrat on kynitty puhtaiksi. Pidämme kynsin hampain kiinni saavutetuista eduista, vaikka ihmiskunta ja maapallo tuhoutuisivat!
* * *
Enää ei ole aikaa näperrellä. On turhaa pohtia ympäristöystävällisempiä energian tuottamistapoja, ellei energian kulutusta samalla leikata rajusti. On pakko luopua suuresta osasta tekniikkaa ja palata tekemään asioita ihmistyönä, käsin ja käsityökaluilla. On pakko muuttaa elämämme sellaiseksi, että pystymme liikkumaan enimmäkseen ilman moottoriajoneuvoja – myös maaseudulla. On pakko lakata tuottamasta turhia tavaroita, vaikka se merkitsisi työpaikkojen menetystä.
Itse asiassa on pakko vähentää myös tarpeellisten tavaroiden tuottamista. Esim. koko maapallon tekstiilitehtaiden pysäyttäminen muutamaksi vuodeksi pakottaisi meidät toden teolla paneutumaan materiaalien säästämiseen ja uusiokäyttöön. Puuvillan tuotanto tuhoaa ympäristöä; se on yksi suuri syy mm. Aral-järven tuhoutumiseen.
Olemme tottuneet mittaamaan hyvinvointia ja elintasoa tavarana. Kuulostaa ehkä fraasilta, että aineellinen köyhtyminen voi avata tien henkisesti rikkaampaan elämään. On kuitenkin todettu, että silloin, kun kaupasta ei saa tavaraa (esim. Suomessa sota-aikana), ihmiset käyttävät enemmän ”kulttuurihyödykkeitä” (esim. käyvät elokuvissa).
Olen yleensä pakkotoimia vastaan, mutta mikään muu ei taida pelastaa maapalloa ajoissa. En jaksa uskoa, että länsimaat valtaisi lähimmän parinkymmenen vuoden aikana aate, joka saisi ihmiset esim. luopumaan autoista ja rajoittamaan jyrkästi kulutustaan. Useimmat pitävät ajatustakin oravanpyörästä hyppäämisestä täysin utopistisena, vaikka todellisuudessa on utopistista kuvitella, että voimme jatkaa nykyistä elämäntapaamme ilman katastrofaalisia seurauksia!
TAINA HOLLO
Kirjoittaja on filosofian kandidaatti, kotiäiti, tekstiilitaiteilija ja kansalaisaktiivi Kihniöltä Pohjois-Pirkanmaalta.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
