Kun yö on pimein
En ollut paikalla, kun terroristit iskivät omassa kotikaupungissani Jyväskylässä. Saavuin kesken jälkiselvittelyn ihmettelemään lasinsiruja pääkirjaston käytävällä, paikalla pyöriviä poliiseja ja sulkunauhoja. Ihmisten ilmeistä näki, että jotakin kammottavaa oli tapahtunut.
”Älä kysy,” sanoi ystäväni. ”Täällä on niin paljon toimittajia. Jutellaan myöhemmin.” Muttei vienyt kauan, ennen kuin koko kuva oli auki. Järkyttyneet ihmiset puhuvat – toisilleen, toistensa suihin, poliiseille, toimittajille. Sisällä salissa tilaisuus jatkui.
Toinen pahoinpidellyistä oli sellainen ikäiseni poika, jonka aktiivista osallistumista mielenosoituksiin olin seurannut. Semmoinen, joka tunnetaan ja nyökätään kohteliaasti. Älykäs, tarkkasilmäinen ja yksi niistä harvoista, jotka tuntuivat tilanteessa kuin tilanteessa pitävän silmänsä avoinna ja huolta siitä, ettei kukaan pääse vahingoittumaan. Ja toinen oli ystäväni, jonka olen tuntenut lempeän humaanina, hauskana ja pohjattoman viisaana nuorena miehenä muutaman vuoden. Puukotettua en valitettavasti voi sanoa tuntevani.
Hetken ilmassa oli tunteiden sekamellakka. Kyyneleiden alla kummitteli pelko siitä, olisinko voinut tehdä jotakin, jos olisin saapunut ajoissa. Jos olisin ollut paikalla. Kauhu siitä, että rauhallisesti ja johdonmukaisesti toimivat henkilöt voivat joutua väkivallan kohteeksi. Ainakin kymmenen ”entä jos” alkuista kysymystä. Huoli meidän omista nuorisoliittolaisista, joiden piti olla paikalla, mutta joita en salin suljettujen ovien ja sulkunauhojen vuoksi päässyt etsimään käsiini.
Vaikkei kukaan loukkaantunut hengenvaarallisesti, vietin unettoman yön – enkä yksin tapahtumien vuoksi, vaan niitä seuranneen nettikeskustelun, joka tuntui Keskisuomalaisen keskustelupalstaa lukuunottamatta keskittyvän etsimään uhreista syytä tapahtumaan ja maalailemaan kauhukuvia jostakin kammottavista, taistelevista ääriryhmistä. Jos toinen ääriryhmä taistelee kirjoin ja keskustelutilaisuuksin ja toinen puukoin ja rikotuin pulloin, taidan tietää kumpaan ääripäähän itse mieluummin kuulun.
Mutta aamu on iltaa viisaampi. Seuraavan aamun luennolla nuoret miehet keskustelivat siitä, kuinka moni oli ajatellut tulla paikalle, mutta oli sään vuoksi jäänyt kotiin ja kuinka kotiin jääminen ei vaan enää ollut vaihtoehto. Äitini soitti minulle ja pohti, kuinka nyt pitää tehdä jotakin. Jotakin sellaista, mikä kokoaa yhteen ihmiset ja ilmoittaa terroristeille selvästi ja päättäväisesti, ettei tällaista hyväksytä.
Kun yö on pimein loistavat yksittäiset rohkeuden teot kirkkaina. Asettua puolustamaan salin täyttä ihmisiä aseistautunutta hyökkääjää vastaan on selvästi ja yksiselitteisesti sankaruutta. Kun yö on pimein, ei sarastus ole enää kaukana. Onko tämä alku sille yhtenäisyydelle, joka tekee kaikista ihmisiä kunnioittavista ja rakastavista ryhmistä viimein solidaarisia keskenään – muodostaa sen pelätyn poliittisen vastavoiman, joka haastaa väkivallan, ahneuden ja pelolla hallinnan kulttuurin ja luo jotakin todellista, kasvavaa ja vapauttavaa uutta tilalle?
Uskallammeko tästedes kutsua kaikki toisiamme tovereiksi – näkökulmien moninaisuudesta riippumatta?
