Laatuelokuva ei tunne rajoja

Tampereen elokuvajuhlat ovat kypsässä keski-iässä, siis parhaimmillaan. Maaliskuun alussa erilaisia lyhytelokuvia tultiin katsomaan ja arvioimaan Tampereelle jo 45. kertaa. Kymmenet näytökset myytiin loppuun. Sitten 1970-luvun festivaali on laajentunut valtavasti ja saanut lukuisia seminaareja, koulutusta, näyttelyjä ja tietysti markkinointiakin siipiensä suojiin.

Ei ole liioiteltua todeta, että kyseessä on Suomessa kenties monipuolisin elokuvatapahtuma, missä lyhytfilmien kilpailuttaminen on oikeastaan jo toisarvoista.

Valinnan vaikeus ja runsauden pula

Tampere Film Festival on samanlainen tavaramerkki kuin Sodankylän ”Midnight Sun”, jonka Kaurismäen veljekset ja edesmennyt Peter von Bagh nostivat maailmankartalle. Tänä vuonna Tampereen kansainväliseen kilpailuun tarjottiin noin 3 000 filmiä, joista vain 60 rankattiin esitettäviksi. Kotimaiseenkin sarjaan oli ehdolla 250 elokuvaa, joista näytöksiin valittuja kuitenkin vain alle 40.

Luvut kertovat paitsi vähemmän intiimistä massatapahtumasta, myös valinnan vaikeudesta sekä tuomariston että katsojan kannalta. Kun haluaa kokea oheistapahtumien kiihkoa ja lumoa, on pakko keskittyä elokuvakatseluissa olennaiseen, siis itselle tärkeisiin aiheisiin. Niinpä tällä kertaa kotimainen lyhytelokuva jäi väliin kun kansainvälinen sarja vei mukanaan. Sieltä pulpahtelikin valkokankaalle välillä todellisia helmiä! Uusi löytö oli esimerkiksi ukrainalaisohjaaja Myroslav Slaboshpytski, jonka pitkä, kuuromykkäyhteisöstä kertova The Tribe (Heimo, 2014) herätti ansaittua huomiota jo Cannesissa. Ukrainaan sijoittuvat lyhytelokuvat (Välikohtaus, Diagnoosi, Kuurous, Ydinjätettä) olivat nekin karmaisevan realistisia ja tyrmääviä. Ohjaaja ei kuvia kumarra eikä ole taatusti nykyistenkään vallanpitäjien suosikki.

Itse asiassa monet tuntemani elokuva-arvostelijat ja suomalaisohjaajatkin olivat sitä mieltä, että kotimaisen ”lyhärin” taso ei ollut tänä vuonna kummoinen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Erikoismaininnan saaneen, Markku Heikkisen ohjaaman Talvivaaran miesten (2015) kaltaisia kantaaottavia dokumentteja, saati ajatuksia antavia lyhyitä fiktioita moni jäi kaipaamaan. Yli 30-minuuttisten dokumenttien pääpalkinnon saanut Heikki Häkkisen ohjaama ja osin Thaimaaseen sijoittuva Hymyjen maa (2014) oli kotimaisen sarjan miellyttävä poikkeus: osoitus ystävyydestä ja ihmisyyden mahdollisuuksista nyky-yhteiskunnassa. Mutta juuri ulkomaalaisten elokuvien kohdalla poliittisuus, kantaaottavuus ja yhteiskunnallisuus näyttivät suorastaan loistavan. Tuomaristokin pani sen merkille.

Ihmisen osa riistoyhteiskunnassa

Muu maailma on tullut entistä näkyvämmäksi juuri kansainvälisessä kilpailusarjassa. Menneiden vuosikymmenten Eurooppa-keskeisyys on ohitettu ja esimerkiksi tänä vuonna Doc Aasia -näytöksissä (Indonesia, Kambodzha, Myanmar ja Vietnam) saattoi kohdata aivan uudenlaisia näkökulmia, marginaalissa liikkuvia ihmisiä ja miljöitä. Myös Afrikka ja Etelä-Amerikka olivat vahvasti esillä kun taas aikaisemmin näyttävästi mukana ollut venäläiselokuva puuttui ohjelmakartalta tyystin. Sen kyllä korvasivat monet muut puhuttelevat itäeurooppalaisfilmit.

Latvialainen fiktio Castratus Kuilis (2014) voitti Tampereen elokuvajuhlien pääpalkinnon, Grand Prix’n. Raitis ja Lauris Ābelen ohjaus kertoo pikkukylän miljööstä ja pojasta, jolla on vaikeuksia sopeutua yhteisöönsä. Tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Elokuvan mielikuvitus ylittää mahdollisen rajat ja sen avulla koskettaa inhimillisen ydintä”.

Oma suosikkini, kanadalainen Take me (Ota minut, 2014) oli yllättäen äänestyksessä myös tamperelaisyleisön mielielokuva. Anais Barbeau-Lavaletten ja Andre Turpinin ohjaama fiktio kuvaa kehitysvammaisten intiimin rakastelukohtauksen ja hoitajan hämmentävän osuuden siinä. Pertti Kurikan Nimipäivien lumossa tällainen filmi laajentaa suvaitsevaisuusnäkökulmaa kummasti! Toinen suosikkini oli suomalais-tanskalaista yhteistyötä.

Hamy Ramezanin ja Rungano Nyonin ohjaama, varttitunnin kestävä Kuuntele (2014) on pelottavan realistinen kuvaus Kööpenhaminan poliisiasemalta. Burkaan pukeutunut nainen yrittää kertoa kokemastaan väkivallasta, mutta hänet sekä tulkataan että ymmärretään väärin ja lähetetään takaisin perhehelvettiin.

Rasismi ja maahanmuuttajien kohtalo ja kohtelu oli esillä monissa mainioissa poliittisissa ulkomaalaisfilmeissä. Paperiton kongolainen pakolaisnainen joutuu alentavaan lääkärintarkastukseen Ranskassa, Aissa (2014). Kreikkaan jumittuneet syyrialaiset ja palestiinalaiset miehet varastelevat ja myyvät itseään Ateenan syrjäkujilla, Xenos (Muukalainen, 2013). Anna-niminen pikkutyttö joutuu huolehtimaan perheestään Dominikaanisessa tasavallassa, Rikkinäiset katot (2014) – ja katulapsi Samanta pettyy suojelijaansa Chilessä, Samanta (2014).

Pientä toivoa on hienossa hollantilaiselokuvassa Uusi (2014), jossa koulua aloitteleva kielitaidoton maahanmuuttaja löytääkin inhimillistä ystävyyttä naapureistaan.

Dialogia elokuvan ja muiden taiteiden kanssa

Festivaalin oheistapahtumia oli kymmenittäin. Hienon kokonaisuuden (jonne en ehtinyt) muodostaa sarja Berliini 1 ja 2, jossa suurkaupunkia tutkaillaan elokuvan keinoin monelta kantilta. Erikoisohjelmisto korvasi myös poissaolevaa Venäjää, tosin suomalaisvoimin.

Leena Kilpeläisen ohjaama Sokurovin ääni (2014) antaa painavan puheenvuoron venäläisen elokuvan tunnetuimmalle nykyohjaajalle, Aleksander Sokuroville. Samalla myös ”sokurovilainen Pietari” saa kuvituksensa käsikirjoittaja VP Makkosen valitsemien kuvauspaikkojen muodossa.

Doc Point -palkitun Reijo Nikkilän uraa valotti Luostarielämää Neuvostoliitossa (1985), joka taisi olla aikanaan ensimmäinen dokumentti neuvostoajan uskonnollisen elämän kielletyistä kehdoista, mystisistä ortodoksisista luostareista. Se esitettiin ylimääräisenä ohjelmanumerona Finlaysonin Werstaan auditoriossa.

Werstaalla kokoontui myös Elokuvakasvatusverkoston järjestämä seminaari Dialogissa elokuvan kanssa, joka kuului Tampereen elokuvajuhlien kohokohtiin. Sen teemana oli elokuvataide oman kenttänsä ulkopuolella sekä elokuvan paikka yhteiskunnassa. Sali oli tupaten täynnä ja aika loppui kesken kun teatterimies Juha Hurme ja aivan uusia näkökulmia keskusteluun tuonut arkkitehti Juhani Pallasmaa pääsivät vauhtiin. Hurme sivusi erityisesti elokuvan ja teatterin eroja (”Elokuva on poissaolon taide, teatteri läsnäolon”) ja ruoti kaikenkattavaa visuaalisuutta yhteiskunnassa. Pallasmaa palautti mieleen ihmisen aivot, neurologian ja mielikuvituksellisen unimaailman, joka ohjaa yhtä hyvin arkkitehtuuria kuin taidettakin: elämme omaa elokuvaamme koko elämän ajan.

Elokuvakasvatusverkoston tavoitteena on tuoda elokuvakasvatus kouluihin ja apua visuaalisessa kuvavirrassa kahlaaville katsojille. Aiheesta ja verkostosta kertoi myös Kaisa Kukkola, joka on suomentanut alan ranskalaisen gurun, Alain Bergalan keskeiset ajatukset (Kokemuksia elokuvakasvatuksesta, 2013).