Lähihoitajasta tulee reissumummo – Arja Putkosen elämäntyö hoivatyön ytimessä

Tapaan Arja Putkosen loppiaisena Itäkeskuksessa, Puhoksen ostarilla. Olin ehdottanut paikkaa, koska siinä on jotakin samaa kuin Arjassa: suoraa toimintaa, ruohonjuuritason monikulttuurista elämää, arkista radikalismia ilman poseerausta. Puhos on paikka, jossa ihmiset tulevat ja menevät, jossa elämä näkyy ja kuuluu – ja jossa kukaan ei teeskentele olevansa mitään muuta kuin on.

Mutta loppiaisena Puhos on hiljainen. Yksikään kahvila ei ole auki. Ostarin käytävät kaikuvat tyhjyyttään, ja neonvalot heijastuvat suljettujen liikkeiden metalliritilöistä. Niinpä me siirrymme Itikseen, sen toisenlaiseen maailmaan: kaupalliseen, kiiltävään, kontrolloituun. Siellä, keskellä ostoskeskuksen tasaista taustahälyä, istumme alas ja aloitamme keskustelun.

Kontrasti on täydellinen. Puhoksen roso ja Itiksen kliininen järjestys. Arjan työelämän raskaus ja hänen puheensa keveys. Jollain tavalla juuri tämä ristiriita tuntuu oikealta paikalta aloittaa tarina ihmisestä – työläisestä, joka on tehnyt elämäntyönsä siellä, missä elämä on kaikkein paljainta.

Raskaan hoivatyön vuodet

Helsinkiläinen Arja Putkonen on tehnyt pitkän ja monipolvisen työuran, joka on kulkenut sihteerin tehtävistä laivatyön kautta lähihoitajaksi ja lopulta kehitysvammaisten aikuisten päivätoiminnan ohjaajaksi. Haastattelussa avautuu kuva ihmisestä, joka on kantanut vastuuta, tehnyt raskasta työtä ja samalla pohtinut työnsä merkitystä – usein kriittisestikin.

Putkonen valmistui lähihoitajaksi vuonna 2012, mutta hoivatyö oli tullut tutuksi jo aiemmin. Hän suuntautui päihde- ja mielenterveystyöhön, mutta päätyi vuosien varrella yhä useammin kehitysvammaisten pariin. Työ oli fyysisesti raskasta: nostamista, syöttämistä, vaipanvaihtoa ja apuvälineiden käyttöä. Henkinen kuorma oli yhtä lailla läsnä, sillä monet toimijoista eivät pystyneet puhumaan tai ilmaisemaan tarpeitaan.

Nykyisessä työpaikassaan ViisSeiska Oy:ssä Putkonen kokee saavansa enemmän tukea kuin aiemmissa paikoissa. Hän kuvaa lähiesimiestään poikkeuksellisen empaattiseksi ja oikeudenmukaiseksi – jopa niin, että tämä käskee työntekijän kotiin, jos huomaa uupumuksen tai kivun. Työpaikalla kiertävät “kombot”, eli toimijaparit, joiden avulla raskas työ jaetaan tasaisemmin.

Silti Putkonen ei kaunistele alan ongelmia. Henkilöstöpula, jatkuva raportointivelvoite ja kasvavat vaatimukset ovat hänen mukaansa vieneet hoivatyötä väärään suuntaan. Hän kertoo nähneensä työpaikoilla uupumusta, mielenterveysongelmia ja tilanteita, joissa työntekijät joutuvat venymään kohtuuttomasti.
“Ei kukaan kestä sitä tahtia”, hän sanoo.

Vaikka Putkonen kokee työnsä merkitykselliseksi, hän ei enää suosittelisi hoiva-alaa nuorille. Silti hän korostaa, että hoivatyö tarvitsee tekijöitä – ja että yhteiskunnan olisi vihdoin nähtävä, mitä työn arki todella on.

Eläkkeelle hän aikoo jäädä vuoden kuluttua. Suunnitelma on rohkea: luopua asunnosta ja kaikesta turhasta, pakata matkalaukku ja kiertää Eurooppaa kolmen kuukauden jaksoissa.
“Haluan löytää takaisin sen Arjan, jolla oli iloa silmissä”, hän sanoo.

Työpäivä, jossa mikään ei ole varmaa

Arjan työpäivä alkaa usein tilanteessa, jossa mikään ei ole varmaa.

“Oikeastaan ei tiedä koskaan, mikä tilanne on, kun menet töihin.”

Henkilöstöpula on pysyvä olosuhde. Poissaolot sekoittavat arjen hetkessä. Arjan vastuulla on yleensä 2–3 toimijaa, joista osa on täysin liikuntakyvyttömiä.

“Molemmat syötettäviä, tuettavia, vaipotettavia, nostettavia.”

Fyysisen kuorman rinnalla kulkee jatkuva henkinen paine. Monet toimijoista eivät puhu lainkaan. Työntekijän on osattava tulkita ilmeitä, ääntelyä, kehon asentoa – kaikkea, mikä kertoo jotakin ihmisen olosta.

Hoivatyön arki paisuu

Hoivatyön arki ei ole pelkkää hoivaa. Se on myös siivoamista, pyykinpesua, ruoan lämmittämistä ja kodinhoidollisia tehtäviä, jotka vievät aikaa varsinaiselta perustehtävältä: läsnäololta.

“Hoivatyöstä on tullut hallinnollista. Ja se on väärä suunta.”

Raportointi on paisunut mittasuhteisiin, joita Arja pitää kohtuuttomina. Jokainen pieni tapahtuma kirjataan, vaikka se ei aina palvelisi ketään.

Hyvä esimies harvinaista ylellisyyttä

Nykyisessä työpaikassaan Arja kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi.

“Paras työnantaja tähän mennessä – vaatii paljon, mutta antaa paljon.”

Kun Arjan selkä kipeytyi, esimies huomasi sen ennen kuin Arja ehti sanoa mitään.

“Saman tien himaan!”

Arjan mukaan hyvä johtaminen ei poista työn raskautta, mutta se tekee siitä inhimillistä.

Hiljainen tieto katoaa

Arja on nähnyt, miten kokeneet hoitajat katoavat työpaikoilta – ja heidän mukanaan katoaa hiljainen tieto.

“Kuka tässä kohtaa on hölmö? Hoitajia on tehnyt 40–50 vuoden uran – miten paljon se tieto siirtyy jonnekin laatikkoon B?”

Hiljainen tieto on hoivatyön selkäranka: kykyä nähdä, milloin ihminen on levoton, milloin hänellä on kipuja, milloin jokin on pielessä.
“Kaikki on kuitenkin ihmisiä.”

Tangoryhmä – pieni suuri ihme

Kun Arja Putkonen kuuli sanat “Veikko on onnellinen. Veikko on niin onnellinen”, hän ymmärsi kokeneensa jotakin, joka kantaa pidemmälle kuin yksikään palkkanauha. Viesti tuli ihmiseltä, joka puhui harvoin – ja joka oli osallistunut Arjan vetämään tangoryhmään hoitokodissa.

“Se oli puolen vuoden työn kiteytymä. Pieni murunen, mutta sitäkin arvokkaampi.”

Tangoryhmä syntyi sattumasta, mutta siitä tuli jotakin paljon suurempaa. Se oli osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja iloa – asioita, joita ei voi kirjata raportointijärjestelmään.

“Me järjestettiin toimijatalon omat tangomarkkinat. Oli kruunu, kukat, tarjoilut – kaikki.”

Kun Arja kuuli sanat “Veikko on onnellinen”, hän tiesi, että työ oli kantanut hedelmää.

Kommunikoinnin rajat

Monet Arjan toimijoista eivät puhu lainkaan. Se vaatii työntekijältä herkkyyttä, jota ei voi opettaa luokkahuoneessa.

“Kun oppii, se on kuin yhteinen kieli.”

Arja käyttää kyllä–ei-kortteja, tuntoaistiin perustuvia materiaaleja, ilmeitä ja ääntelyä. Jokainen pieni signaali on vihje.

Mitä jää jäljelle, kun työ päättyy?

Kun Arja jää eläkkeelle, hän ei lähde tyhjin käsin. Hän lähtee täynnä kokemusta, joka ei katoa, vaikka työvuorot loppuvat.

Hän on nähnyt sen pienissä hymyissä, rauhoittuneissa katseissa, kädenpuristuksissa ja niissä harvinaisissa hetkissä, jolloin joku, joka ei yleensä puhu, sanoo jotakin tärkeää.

Eläkkeelle jääminen ei ole Arjalle pakoa, vaan paluu. Paluu siihen Arjaan, joka hän oli ennen kuin hoivatyön raskaus alkoi näkyä kehossa ja mielessä.

“Haluan löytää takaisin sen Arjan, jolla oli iloa silmissä.”

“Minusta tulee reissumummo”, hän sanoo ja nauraa.

Se ei ole kepeä heitto, vaan lupaus itselle: elämässä on vielä tilaa keveydelle, ilolle ja uteliaisuudelle.

Kahvilakakut ja uudet eläkepäivien elämykset

Kun juttumme lopulta päättyy, kahvilan vitriini on jo puoliksi tyhjentynyt. Otamme vielä palat kakkua – sellaista, jota Puhoksen ostarilta ei olisi saanut, mutta joka maistuu juuri nyt sopivalta. Arja nauraa, että kyllä nämä hienon kahvilan herkutkin kelpaavat, vaikka hänen sydämensä sykkii enemmän niille paikoille, joissa elämä ei ole siloiteltua.

Ja ehkä juuri siksi hänen eläkepäivänsä tulevat olemaan täynnä löytöjä. Ei vain Euroopan reissuja ja uusia maisemia, vaan myös kahviloita ja kohtaamisia, jotka ovat kaukana kiiltävästä pintamaailmasta. Paikkoja, joissa voi istua alas, juoda kahvin, katsella ihmisiä – ja löytää takaisin sen Arjan, jolla oli iloa silmissä.

---