Lapsiperheköyhyys myös liikuntapolitiikan ongelma

Kuluneen kuukauden aikana mediassa on kiinnitetty huomiota lasten ja nuorten mahdollisuuksiin harrastaa liikuntaa. Suomen olympiakomitea lajiliittoineen on roolinsa mukaisesti korostanut lasten ja nuorten kilpailujärjestelmien tärkeyttä. On kannettu huolta siitä, että vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana lasten ja nuorten ns. lisenssiurheilijoiden määrä on pudonnut lajista riippuen 10-20 %. Olympiakomitean käsityksen mukaan tämä enteilee harrastajamäärien pysyvää alenemista ellei valtiovalta avaa välittömästi koronarajoituksia lasten ja nuorten osalta. Lisäksi olympiakomitea on esittänyt urheilulle 65 milj. euron tukipakettia.

10-20%:n pudotus kilpailemaan oikeuttavien lisenssien määrissä on ymmärrettävää. Jos pelaamaan ei ole kuukausiin päästy, niin monessa perheessä joudutaan luopumaan taloudellisista syistä lisenssien maksamisesta. Todennäköisesti melko pian sen jälkeen kun harjoitus- ja peliolot normalisoituvat, niin harrastajamäärät palaavat pandemiaa edeltävälle tasolle tai ainakin lähelle sitä.

Todellinen huoli koskien lasten liikuntaharrastuksia tai harrastamattomuutta liittyy lapsiperheköyhyyteen. Loppuvuonna 2019, heti pääministeri Sipilän hallituksen Ratkaisujen Suomi -ohjelman jälkeen, lapsiperheköyhyys oli taas huippuluvuissa (HS 18.4). Alle 18-vuotiaista 11,6 % (121 000 lasta) eli pientuloisessa perheessä. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan pahempaa on tulossa. Lastensuojelun Keskusliitto arvioi, että pandemian aikana on tullut 55 000 uutta köyhää lapsiperhettä, joissa elää 100 000 lasta. Erityinen ahdinko on tuhansilla yksinhuoltajaperheillä.

Olympiakomitea on esittäessään seuraavaan valtion lisätalousarvioon 65 miljoonan euron tukipakettia todennut: “Harrastustoiminnan pitkään jatkunut keskeyttäminen koettelee rajusti seuroja, joiden merkitys koronan jälkihoidossa on äärimmäisen keskeinen.” Huoli urheiluseurojen tulevaisuudesta on perusteltua, mutta äärimmäisen tärkeää olisi kuitenkin köyhien lapsiperheiden tilanteen taloudellinen parantaminen ja samalla niissä elävien lasten liikunta- ja kulttuuriharrastusten mahdollistaminen.

Ilmassa on myös muutoksen tuulia. Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt Harrastamisen Suomen mallin. Suomen mallin pilotointiin ministeriö on osoittanut miljoona euroa Helsingin kaupungille. Tavoitteena on luoda toimintamalli, jossa koulujen ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöllä luodaan jokaiselle koululaiselle oma harrastus, on se sitten liikuntaa tai kulttuuria. Lähtökohtana on kysyä lapsilta ja nuorilta mitä he haluavat harrastaa ja luoda mahdollisuudet tähän. Ja tähän ei liity kilpailujärjestelmiä, ei valmentajia vaan ohjaajia.

***

Kritiikki jalkapallon Qatarin MM-kisojen järjestämistä vastaan ei näytä kansainvälisesti kovinkaan laajalti. Olli Kohonen (Kansan uutiset) kirjoitti asiasta otsikolla: Tähtien boikotti hyydyttäisi Qatarin kisat. Tällaista boikottia ei ole ainakaan toistaiseksi näköpiirissä. Sen sijaan eurooppalaisia suurseuroja kiinnostaa suuri raha. Ne ovat puuhaamassa eurooppalaista liigaa Mestarien liigan sijalle. Siinä olisi 15 pysyvää joukkuetta ja viisi vaihtuvaa seuraa. Samalla Euroopan jalkapalloliitto UEFA menettäisi rahasamponsa. Kapitalistista jalkapallopolitiikkaa puhtaimmillaan, joka tuhoaisi kansainvälisen jalkapallokulttuurin lopullisesti.

Kotimaassa Olympiakomitea on saanut pöydälleen ison ongelman. Kilpapurjehtija Janne Järvinen toi veneellään maapaikan Tokion ensi kesän kisoihin. Ongelmana on se, että Järvinen sai ns. Katiska-huumeoikeudenkäynnissä kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen.

Olympiakomitea kiemurtelee asettamiensa urheilullisten valintakriteerien ja eettisen säännöstönsä välimaastossa. Tuomio ei ole lainvoimainen, jos ja kun siitä valitetaan, valitusta ei ehditä käsitellä ennen kisoja. Helsingin Sanomien Ari Pusa ehdotti (14.4) ratkaisuksi: Janne Järvinen anna veneesi Tokioon ja jää itse rannalle.

Punaposki ilmestyy Tiedonantajassa joka kuukausi. Tilaa Tiedonantaja.