Libya ja ”humanitaarinen interventio”

Ei ole epäilystäkään, että arabimaailman yli pyyhkivä kapinointi poliittisen vapauden ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden puolesta on nyt tavoittanut myös Libyan ja että tyytymättömyys Muammad Gaddafin hallintoa kohtaan motivoi osaa väestöstä. Myös Libyan kansa kärsii korkeista hinnoista ja työttömyydestä ja kapitalismin maailmanlaajuisesta kriisistä samalla tavoin kuin monet muut kansat, jotka ovat viime aikoina kapinoineet.

Silti Libya on toista maata kuin muut arabimaat, joissa on ollut levottomuuksia ja kansannousuja. Näiden muiden maiden suhteen ei ole ollut puhettakaan siitä, että USA ja muut Nato-maat olisivat syyttäneet diktatuurihallintoja kansanmurhasta tai olisivat valmistautuneet ”humanitaariseen interventioon” kapinoivien kansalaisten auttamiseksi diktatuurinhallintojen armeijoiden ja poliisien väkivaltaa vastaan. Päinvastoin USA ja muut imperialistiset valtiot ovat tehneet voitavansa saadakseen joukot pois kaduilta ja turvatakseen mieleistensä hallintojen pelastumisen.

Eikä tietenkään ole ollut puhettakaan USA:n interventiosta Gazan palestiinalaisten auttamiseksi, vaikka tuhannet ihmiset ovat kuolleet saartoon ja Israelin hyökkäyksiin ja pommituksiin. Päinvastoin, USA suoritti juuri äskettäin YK:ssa ”intervention” estääkseen sionistien laittomien siirtokuntien rakentamisen tuomitsevan päätöslauselman läpimenon.

Pikemminkin Libya onkin verrattavissa Irakiin ja Slobodan Milosevicin johtamaan Jugoslaviaan kuin esimerkiksi Egyptiin, Tunisiaan tai Bahrainiin. Nyt USA ja EU ovat hyväksyneet ankarat sanktiot Libyalle ja ajaneet sellaiset läpi myös YK:ssa. Ja USA:n ja Euroopan Nato-maiden sotalaivastot joukkoineen ovat porhaltamassa Libyaan. Niiden keskeinen tehtävä on myös aseistaa ja kouluttaa Gaddafin hallinnon vastaisia voimia.

Sotilaalliselle ”humanitaariselle interventiolle” löydettiin syy demonisoimalla Gaddafi. Kautta läntisen maailman media ja poliittiset johtajat ovat julistaneet, että Gaddafi on mielenvikainen diktaattori, joka turvautuu omien kansalaistensa joukkomurhaan pitääkseen kiinni vallasta.

Epäilemättä Gaddafi onkin käyttänyt kovia otteita kapinoinnin kukistamiseksi. Jokainen uhri on aina liikaa. Kannattaa kuitenkin suhtautua varauksella läntisiin tietolähteisiin ja myös Quatarin emiirin ja autoritaarisen hallituksen valvomaan Al Jazeeraan tai saudiperheen omistamaan Asharq Al-Awsat -lehteen, samoin CIA:n kouluttaman ja rahoittaman Libyan pelastamisen kansallinen rintama -nimisen ryhmän väittämiin. Jopa suomalainen sotilasasiantuntija, komentaja Juha-Antero Puistola suhtautui Ylen Aamu-tv:n haastattelussa epäillen väitteisiin ilma-aseen käyttämisestä mielenosoittajia vastaan.

Jotta Gaddafi tulisi varmasti demonisoiduksi, esiin on kaivettu myös vanhat väitteet, joiden mukaan Gaddafin hallinto oli syypää attentaattiin berliiniläisessä diskossa 1986 ja matkustajalentokoneen räjäyttämiseen Lockerbiessa 1988. Kumpikin on jo aikoja sitten osoitettu perättömäksi.

Gaddafin hallinnon vastaisen opposition sanotaan nyt valvovan itäistä Benghazin kaupunkia. Keskeinen kysymys on, millainen tuo oppositio on. Onko vain sattumaa, että kapinointi alkoi Benghazista, joka sijaitsee Libyan rikkaimpien öljykenttien pohjoispuolella ja lähellä sen useimpia öljy- ja kaasuputkilinjoja, jalostamoita sekä öljyn ja kaasun vientisatamaa. Onko kyse suunnitelmasta jakaa maa kahtia? Monet henkilöt, joita lännessä on nyt ylistetty oppositiojohtajiksi, ovat pitkäaikaisia imperialismin apureita.

Imperialismin intressiä Libyassa ei ole vaikea keksiä. Libya ei ole vain Afrikan kolmanneksi suurin öljyntuottaja, vaan sillä on myös mantereen suurimmat todetut öljyvarat, 44,3 miljardia barrelia. Se on maa, jolla on suhteellisen pieni väestö, mutta potentiaalia tuottaa valtavia voittoja öljyjäteille. Juuri tästä näkökulmasta superrikkaat katsovat Libyaa ja juuri se on taustana heidän teeskennellylle huolelleen Libyan kansan demokraattisista oikeuksista.

Gaddafin tekemät monet myönnytykset eivät ole tarpeeksi imperialistisille öljyparoneille. He haluavat hallituksen, jonka voivat omistaa kokonaan. He eivät ole koskaan antaneet Gaddafille anteeksi monarkian kaatamista ja öljyn kansallistamista. Fidel Castro muistutti 22. helmikuuta julkaistussa kolumnissaan imperialismin öljynälästä ja varoitti, että USA pohjustaa sotilaallista interventiota Libyaan.