Liikuntaa vai urheilua?

Kuluvalla viikolla koulut avasivat ovensa. Noin 60 000 uutta koululaista aloitti koulutiensä. Valtiovarainministeri Alexander Stubb tervehti koulunsa aloittavia 210 miljoona euron koulutussäästöillä, mikä merkitsee muun muassa opetusryhmien eli luokkakoon kasvattamista, opettajien lomautuksia, niukempia opetusmateriaaleja jne. Saman aikaisesti hallitusohjelmassa todetaan koulujen kehittämisestä digitaalisesti sekä lupaamalla peruskoululaisille tunti liikuntaa päivittäin. Digitalisaatio ei paranna kouluja liikuntaympäristöinä, joten lisätunnit liikuntaan pitäisi löytää muualta.

Koululaisilla on tällä hetkellä keskimäärin kaksi viikkotuntia liikuntaa, joten lisätunteja pitäisi siten järjestyä kolme viikossa. Liikkuva koulu -hanketta on hallituksen papereissa ehdotettu yhdeksi ratkaisuksi eli hankkeen laajentamista valtakunnalliseksi. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, jos samanaikaisesti koulutuksesta leikataan.

Koululiikunnasta on viimeisten vuosien aikana kirjoitettu mediassa huomattavan paljon sen ohella, että liikunnan terveydelliset vaikutukset sekä fyysiseen että henkiseen suorituskykyyn ovat esillä lähes päivittäin. Lasten ja nuorten kunnon rapistuminen muun muassa sosiaalisen median oheistuotteina on tutkijoiden, kasvattajien ja vanhempien yhteinen huoli.

Uusimmassa Tiede-lehdessä (8/2015) Marko Hamilo kirjoittaa koululiikunnasta otsikolla Kilpailu tappaa koululiikunnan. Hamilo esittelee artikkelissaan Markus Soinin väitöskirjatutkimusta, joka käsittelee ysiluokkalaisten motivaatioita harrastaa liikuntaa.

Hän toteaa, että koululiikunnan motivaatioilmasto voi tyydyttää tai ehkäistä kolmea psykologista perustarvetta: pätevyyden, autonomian ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kokemuksia. Jos tarpeet tyydyttyvät oppilas osallistuu tehtäviin omasta vapaasta tahdostaan.”

Marko Hamilo esittää artikkelissaan mielenkiintoisen ehdotuksen. Jaetaan koululiikunta kahdeksi eri oppiaineeksi, joista oppilaat voisivat valita. Hamilo kysyy: ”Voisiko tarjolla olla nykyisen kaltainen kilpailullinen oppiaine urheilu, josta saisi todistukseen numeron ja valinnanvapautta korostava liikunta, jossa pojat ja tytöt olisivat yhdessä ja josta ei saisi numeroa.” Ajatuksena kiinnostava, mutta samalla ongelmia sisältävä. Miten koulun liikunnalliset resurssit (opettajat, tilat, välineet) jakautuisivat oppiaineiden kesken?

Opetus- ja kulttuuriministeriön ylitarkastaja Sari Virta kirjoittaa Happihyppely-kolumnissa (KU Viikkolehti 30/2015) samasta asiasta urheiluseuratoiminnan osalta otsikolla ”Annetaan lasten kertoa millaista liikuntaa he haluavat”. Virta toteaa: ”Liikkuminen urheiluseurassa on lapselle harrastus. Vain osalla harrastajista on mielessä urheilu-uran rakentaminen.” Ja edelleen: ” Seurojen perustoiminta kaipaa edelleen kokeiluja: annetaan lasten kertoa millaista toimintaa he haluaisivat, millaisilla säännöillä ja kuinka usein.”

Liikuntaväen ei tule ohittaa hallitusohjelman lupauksia, vaan on seurattava mitä tälle tunti päivässä liikuntaa peruskoululaisille tavoitteelle tapahtuu. Onko se vain tyhjä lupaus, jota ei ole tarkoituskaan toteuttaa? Nyt olisi otollinen aika kriittiselle vasemmistolaiselle TUL-henkiselle liikuntapolitiikalle.