”Löyhässä hirressä” – Minna Joentakasen taistelu Kelan kanssa

Minna Joentakanen on 54-vuotias helsinkiläinen mielenterveyskuntoutujien ohjaaja, joka on rakentanut uransa ihmisten rinnalla kulkemiseen. Hän on niitä ammattilaisia, jotka eivät tee työtään puoliteholla: Minna kuvaa itseään ”työnarkomaaniksi”, joka tekee ”sata lasissa” ja kantaa vastuuta silloinkin, kun kukaan ei sitä häneltä vaadi. Hänen työssään yhdistyvät rauhallinen läsnäolo, käytännönläheinen huolenpito ja kyky kohdata ihminen ilman kiirettä.

Sama lämpö ja suoruus, joka näkyy hänen työssään, kantaa myös arjessa. Minna on avoin, nauravainen ja rehellinen puhuja, joka löytää huumoria tilanteista, joissa moni muu näkisi vain harmaata. Hänessä on vahva oikeudentaju ja tapa puolustaa heikompia – myös silloin, kun hän itse on se, joka tarvitsisi tukea.

Minnalle hänen koiransa on rakas arjen kumppani, joka pysyy rinnalla silloinkin, kun muu elämä horjuu. Koiran läsnäolo tuo lohtua ja rytmiä päiviin, joissa kipu ja byrokratia vievät voimia. Se on luotettava tuki, joka ei kysele, kyseenalaista tai hylkää – ja siinä mielessä koira on Minnalle monin verroin parempi kuin Kela.

Pitkä tie Teneriffalta hoiva-alalle

Ennen nykyistä työtään Minna ehti elää monivaiheisen ja värikkään työuran. Hän kertoo elävästi ajasta, jolloin työ vei hänet Teneriffalle asti. ”Mä olin siellä töissä hotelli- ja matkailualalla vuosia, ja se oli ihan oma maailmansa”, sanoo Joentakanen. Ulkomailla vietetyt vuodet opettivat itsenäisyyttä ja rohkeutta – ja lopulta toivat hänet takaisin Suomeen etsimään uutta suuntaa.

Suomeen palattuaan Minna hakeutui lähihoitajakouluun. ”Mä ajattelin, että mä haluan tehdä työtä, jossa mä voin oikeasti auttaa ihmisiä”, sanoo Joentakanen. Hoitoala tuntui heti omalta: konkreettiselta, merkitykselliseltä ja ihmisläheiseltä. Valmistumisen jälkeen hänelle tarjottiin töitä poikkeuksellisen paljon. ”Mulla oli seitsemän työpaikkaa, joista valita. Seitsemän! Se oli ihan hullua”, sanoo Joentakanen.

Valinta oli lopulta helppo: paikka, jossa arvostettiin hänen osaamistaan ja jossa hän koki voivansa vaikuttaa arkeen ja ihmisten hyvinvointiin. ”Mä valitsin sen, missä oli hyvä henki ja missä mä tunsin, että mut otetaan tosissaan”, sanoo Joentakanen.

Minna on edelleen töissä juuri siinä työpaikassa, jonka hän silloin valitsi – työpaikassa, joka on valmis räätälöimään tehtäviä ja tukemaan hänen paluutaan, jos Kela vain antaisi siihen mahdollisuuden.

Kipu pysäytti – ja työelämä sulkeutui

Kun Minna makasi työpaikan lattialla, kipu poltti alaselkää ja säteili jalkoihin asti. Hän oli tullut kokeilemaan osa-aikaista työntekoa, mutta jo toisena päivänä hän ymmärsi, ettei keho kestä. ”Mä itkin sitten kotona tuolla sohvalla ja mietin, ettei tästä ole mitään”, sanoo Joentakanen. Hetki kiteyttää hänen tilanteensa: ihminen, joka haluaa palata töihin, mutta jonka keho ja järjestelmä vetävät eri suuntiin.

Joentakanen on tehnyt pitkän uran mielenterveyskuntoutujien ohjaajana. ”Mulla on monipuolinen, kiva työ. Mä voin vaikuttaa aika paljon itse siihen, mitä mä teen”, sanoo Joentakanen. Kesäkuussa 2025 kaikki kuitenkin pysähtyi. ”Mä oon ollut kesäkuusta lähtien sairaslomalla. Mulla on ollut selkä tosi kipeä, ja siitä lähtien tämä on ollut yhtä taistelua”, hän sanoo.

Kivut alkoivat alaselästä ja säteilivät jalkoihin. ”Mulla tuli kolme diagnoosia lisää… iskiaskipu ja muuta”, sanoo Joentakanen. Työterveyslääkärin B-lausunnot kuvaavat tarkasti, mitä hänen työnsä vaatii: kumartelua, nostamista, suihkuttamista, asukkaiden avustamista – juuri niitä liikkeitä, jotka pahentavat kipua. ”Mulla on varmaan yli kymmenen työterveyslääkärin todistusta ja ainakin kaksi B-lausuntoa. Niissä kerrotaan tarkkaan, mitä mä en voi tehdä”, hän sanoo.

Silti hän yritti palata töihin. Kesällä ja joulukuussa hän kokeili osa-aikaista työskentelyä. Joulukuun työkokeilu kesti kolme puolikasta päivää. ”Suihkutin kaksi mammaa ja just sellaiset etukumarat asennot… mä en pysty tekemään ollenkaan”, sanoo Joentakanen. Kipu paheni niin, että hän oli puolitoista viikkoa toimintakyvytön.

Työpaikka olisi valmis räätälöimään tehtäviä. ”Tätä mä pystyn tekemään, tätä mä en pysty tekemään… työpaikalla oltaisiin valmiita siihen”, sanoo Joentakanen. Järjestelmä ei kuitenkaan ole.

Kelan päätökset eivät nojaa todellisuuteen

Kun Joentakanen haki sairauspäivärahaa, Kela hylkäsi hakemuksen toistuvasti. ”Kela hylkäsi myös minun hakemukseni sekä työnantajan hakemuksen”, sanoo Joentakanen.

Perustelu oli sama: magneettikuvassa näkyvät muutokset ovat ”lieviä”. ”He vertaavat mun työkykyä siihen magneettikuvaan, eivät siihen, mitä mun työkuva oikeasti on”, hän sanoo.

Kelan arvio perustuu lähes yksinomaan magneettikuvaan, vaikka lääketieteellinen tutkimus on osoittanut, ettei kuvantaminen kerro toimintakyvystä. Lievät muutokset ovat yleisiä myös täysin oireettomilla ihmisillä. Silti Kela käyttää kuvaa ratkaisevana perusteena. ”Kelassa katsotaan todella tarkkaan mun magneettikuvaa, mutta ei nähdä sitä, miten mun työ oikeasti tehdään. Kokonaiskuva jää Kelalta ymmärtämättä. Ne ei näe ihmistä, ne näkee vain kuvan”, sanoo Joentakanen.

Kun hakemukset hylättiin, Joentakanen teki valituksia sosiaaliturva-asioiden muutoksenhakulautakuntaan. ”Siellä on 50 000 hakemusta, joista suurin osa hylätään”, hän sanoo. Kela myönsi lopulta väliaikaisen sairauspäivärahan joulukuun puolivälistä helmikuun alkuun, mutta päätös ei tuonut turvaa. ”Kunnon päätöstä ei ole tullut. Mä oon koko ajan löyhässä hirressä”, sanoo Joentakanen.

Kun hän kysyi, miksi valitusohjeita lähetetään edelleen, vastaus oli: ”Tämä on protokolla, tämä on byrokratiaa”, hän kertoo.

Taloudellinen pudotus ja taistelu työhaluisen ihmisen arjessa

Sairausloman pitkittyessä tulot romahtivat. Työnantaja maksoi työehtosopimuksen mukaisen 56 päivän sairausloman, mutta maksoi vahingossa liikaa. Minna joutuu nyt maksamaan takaisin 1 300 euroa. Sen jälkeen hän jäi ilman mitään tuloja tai tukia neljäksi kuukaudeksi. ”Mulla on jäänyt 700 rahaa. Mun vuokra on 850”, sanoo Joentakanen. Hän myi omaisuuttaan ja sai apua isältään. ”Sä oot semmoisessa loukussa”, hän sanoo.

Taloudellinen epävarmuus on jättänyt jälkensä myös henkiseen jaksamiseen. ”Mä muistan joulukuun alussa, jumalauta, että itkin viikon”, sanoo Joentakanen.

Joentakanen haluaisi palata töihin. ”Mun tavoitehan ei ole jäädä eläkkeelle… mun tavoite on palata töihin”, hän sanoo. Työpaikka ja työterveys tukevat osa-aikaista paluuta. Silti Kela hylkäsi osasairauspäivärahan. ”Katsomme, että kykenet tekemään ohjaajan työtäsi sadalla pinnalla. Vaikkei oikeastaan edes neljälläkymmenellä”, sanoo Joentakanen ja tiivistää ristiriidan: ”Eikös toi olisi just se, että ihmiset tekisivät itselle sopivia pätkiä… mutta ei tästä saa mitään tukea.”

Jos Minna saisi istua päättäjien eteen, hän kysyisi: ”Miksi te katsotte vain mun magneettikuvaa, mutta ette näe mun todellista työkykyä? Miksi te ette usko lääkäreitä, jotka tuntevat mun tilanteen? Miksi järjestelmä rankaisee ihmistä, joka yrittää palata töihin?” Hän sanoo suoraan: ”Ainoa, mikä tässä kusee, on Kela. Kelan turvaverkko ei toimi.”

Kuntoutuksessa hän tapasi muita, joilla on samanlaisia kokemuksia. ”On siellä ainakin yksi kohtalontoveri… pitäisi mennä pakolla töihin kipujen kanssa ja päivittäin”, sanoo Joentakanen. Hänen tarinansa ei ole poikkeus, vaan osa laajempaa ilmiötä: työterveys arvioi työkyvyn heikentyneeksi, lääkäri kirjoittaa B-lausunnon, työnantaja on valmis räätälöimään työn – mutta Kela hylkää hakemuksen.

Minna ei ole katkera. Hän on väsynyt, mutta päättäväinen. ”Varmaan joskus tulee se tunnelin pää ja valoa… mutta nyt ollaan vielä syvällä siinä tunnelissa”, sanoo Joentakanen. Hän on tehnyt kaiken, mitä järjestelmä pyytää: käynyt lääkärissä, toimittanut lausunnot, yrittänyt palata töihin, tehnyt valitukset, soittanut Kelaan ja odottanut päätöksiä. Silti hän on edelleen samassa pisteessä.

---