Maailmanpolitiikan hyviksiä ja pahiksia

Helsingin Sanomat kirjoitti lokakuussa aukeaman verran Jemenin sisällissodasta. Artikkelin faktalaatikossa painotettiin, miten shiialaiset huthi-kapinalliset syrjäyttivät Jemenin kansainvälisesti tunnustetun hallituksen maaliskuussa 2015.

Jemenin sortohallitusta tukevat Saudi-Arabia ja sitä kautta myös Yhdysvallat. Jälkimmäinen on Jemenissä hallituksen siunauksella suorittanut jatkuvia miehittämättömien lennokkien iskuja, joissa on jahdattu ”terroristeja”. Usein summamutikassa on surmattu ihmisiä, jotka Yhdysvaltain tulkinnan mukaan ovat epäilyttäviä.

Suomi vie aseita Saudi-Arabiaan ja samalla tukee Jemenin sisällissodassa hallitusta.

Suomi vie aseita Saudi-Arabiaan ja samalla tukee Jemenin sisällissodassa hallitusta. Siellä ”hyviksiä” ovat hallitus – Hesarinkin mukaan ”kansainvälisesti tunnustettu” – ja sitä tukevat tahot, ”pahiksia” huthi-kapinalliset. Tämä selvä.

Sen sijaan Syyrian konfliktissa asetelma on toinen. Alusta asti Helsingin Sanomat ja muu valtamedia on kompannut lännen näkemystä siitä, että pahiksia ovatkin Syyrian hallitus – joka on toki samalla tavalla kansainvälisesti tunnustettu kuin Jemeninkin, mutta sitä ei nyt painoteta – ja etenkin presidentti Bashar al Assad, hyviksiä niin sanotut kapinalliset – ketä siihen joukkoon on kulloinkin sitten luettu. Taustaa tähän on se, että Syyria on pitkäaikainen Venäjän liittolainen ja eräs Yhdysvaltain Lähi-idän hallinnan hegemonian esteistä

Maailmaa jaetaan kovaa kyytiä hyvisten ja pahisten leireihin. Ei ole vaikea huomata, miten jakoa suoritetaan, ketkä mihinkin lokeroon luetaan ja mille puolelle Suomen eliitti haluaa asemoitua.

Kirjailija ja kolumnisti Raimo Pesonen kirjoittaa tuoreessa kirjassaan viholliskuvien paluusta – olivatko ne sitten koskaan poissa, se on toinen kysymys. Pesonen huomauttaa, että historia näyttää toistavan itseään, ainakin osittain. Suomessa kansallista yhtenäisyyttä haetaan jälleen viholliskuvia luomalla, mikä ruokkii epäluottamusta Suomen lähialueilla, ennen muuta Venäjän suuntaan.

Suomi luopuu niistä pienistäkin liittoutumattomuuden rippeistä, joita meillä enää on jäljellä.

Ristiriitaista on, että kansallisen yhtenäisyyden nimissä eliitti on liittämässä Suomea entistä tiukemmin Yhdysvaltain ja Naton etupiiriin. Suomi luopuu niistä pienistäkin liittoutumattomuuden rippeistä, joita meillä enää on jäljellä.

Tämä on erittäin vaarallista tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen seuraava johtaja on joka tapauksessa riskitekijä kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kannalta. Demokraattien Hillary Clinton on tunnettu sotahaukka, mutta republikaanien Donald Trump ei käytännössä ole sen kummempi. Mikäli Trump valitaan, pitävät Wall Streetin taustavoimat huolen siitä, että hänen aikansa menee populistiseen öykkäröintiin ja turhanpäiväisyyksien jauhamiseen, kun kovat poliittiset päätökset tekee sotateollinen kapitalistien kompleksi, Yhdysvaltain todellinen vallankäyttäjä.

Tulevaisuudessa maailmanpolitiikka ja rauha tarvitsevat liittoutumattomia maita.

Tulevaisuudessa maailmanpolitiikka ja rauha tarvitsevat liittoutumattomia maita, jotka eivät ole sekaantuneet imperialistiseen valtapeliin. Tässä tilanteessa Suomella olisi mahdollisuus korottaa kansainvälistä profiiliaan maana, joka valitsee toisenlaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja voi toimia rauhanvälittäjänä, puolueettomana toimijana ja konfliktien sovittelijana. Tämä vaatisi selkeää irtaantumista Yhdysvalloista ja Natosta, asettumista EU:n militarisointihankkeita vastaan ja oman asevarustelukierteen katkaisemista. Julkisille varoille olisi muutakin käyttöä kuin sotavoimien uudet lelut.

Ja ehdottomasti Suomen pitää luopua aseviennistä konfliktin osapuolina oleviin maihin kuten Israeliin ja Saudi-Arabiaan. Ylipäätään aseiden tuotannon mielekkyyskin pitää asettaa kyseenalaiseksi. Eiköhän niitä työpaikkoja muiltakin aloilta löytyisi.