Miksi Suomessa ei ole toimintamallia varhaislapsuuden taide- ja kulttuuripalveluille?

Selvitys (29.1.) kokoaa ensimmäistä kertaa yhteen valtakunnallisen kokonaiskuvan vauvoille, taaperoille ja heidän perheilleen suunnatuista kulttuuripalveluista. Se perustuu kyselyyn, ajankohtaiseen tutkimukseen ja asiantuntijapuheenvuoroihin. Julkaisun kohderyhmänä ovat kunnat, hyvinvointialueet, kulttuuritoimijat ja päättäjät – ne tahot, joiden ratkaisut määrittävät, millaiseksi varhaislapsuuden kulttuurinen todellisuus Suomessa muodostuu.

Selvitys paljastaa rakenteellisen aukon

Lastenkulttuuriliiton koordinaattori Tetti Tuhkio kuvaa selvityksen luonnetta näin:

”Kyseessä on esiselvityshanke, jonka tavoitteena on luoda pohjaa mahdollisille tuleville tutkimuksille ja kehittämishankkeille. Selvityksessä ei esimerkiksi kartoitettu perheiden omia toiveita tai tarpeita, vaan keskityttiin olemassa oleviin rakenteisiin ja toimintamalleihin,” sanoo Tetti Tuhkio Suomen lastenkulttuuriliitosta (29.1.2026).

Juuri näihin rakenteisiin selvitys tuo valoa. Suomessa on runsaasti laadukkaita ja ikätasolle sopivia kulttuuripalveluja, mutta ne ovat hajallaan ja alueellisesti epätasaisesti jakautuneita. Toimintaa ohjaavat paikalliset resurssit ja yksittäisten toimijoiden aktiivisuus, ei yhteinen valtakunnallinen linjaus.

Hyvät käytännöt eivät riitä ilman yhteistä suuntaa

Selvitys kokoaa yhteen lukuisia hyviä käytäntöjä eri puolilta maata. Niille on yhteistä matalan kynnyksen osallistuminen, monipuolinen sisältö, ammattitaitoiset ohjaajat ja toiminnan säännöllisyys. Yhteistyö neuvoloiden, kirjastojen ja kulttuuritoimijoiden kanssa nousee keskeiseksi osaksi toimivia malleja.

Tuhkion mukaan kaiken kaikkiaan vauvakulttuuri hyötyy pienistä teoista. ”Matalan kynnyksen arkilähtöiset kulttuurikokemukset tukevat sekä lapsen kehitystä että koko perheen hyvinvointia,” sanoo Tuhkio.

Hyvät käytännöt osoittavat, että osaamista ja tahtoa on. Silti ilman yhteistä valtakunnallista mallia ne jäävät irrallisiksi ja riippuvaisiksi paikallisista olosuhteista.

Miksi valtakunnallinen malli puuttuu?

Selvityksen mukaan keskeiset kehittämistarpeet liittyvät: resurssien vahvistamiseen, saavutettavuuden parantamiseen, lapsi- ja perhelähtöisyyden lisäämiseen ja yhteistyön sekä  verkostomaisen toiminnan vahvistamiseen.

Taustalla on rakenteellinen ongelma: varhaislapsuuden kulttuuripalvelut eivät kuulu selkeästi minkään yhden hallinnonalan vastuulle. Ne sijoittuvat kulttuurin, varhaiskasvatuksen, sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä kuntien vapaa-aikatoimien rajapinnoille. Kun vastuu on hajautunut, kokonaisuutta ei johda kukaan.

Tuhkion mukaan tällä hetkellä meillä on olemassa paljon hyviä toimintamalleja, jotka ovat varsin alueellisesti käytössä. ”Yhteinen toimintamalli vahvistaisi yhdenvertaisuutta, helpottaisi perheiden tiedonsaantia ja tukisi kuntia ja hyvinvointialueita.”

Luokkarakenteet näkyvät myös kulttuuripalveluissa

Selvitys tuo esiin sen, että kulttuuripalvelut eivät jakaudu tasaisesti, vaan heijastavat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja. Ilman valtakunnallista mallia kulttuurinen pääoma kasaantuu niille alueille ja perheille, joilla on valmiiksi paremmat resurssit.

Työväenluokkaisissa perheissä arjen kuormitus, taloudelliset realiteetit ja palveluiden puutteellinen saavutettavuus voivat muodostaa esteen osallistumiselle. Kun kulttuuripalvelut eivät ole osa julkista, yhdenvertaista infrastruktuuria, ne muuttuvat helposti etuoikeudeksi.

Varhaislapsuuden kulttuuripalvelut eivät ole pelkkä lisä – ne ovat osa sivistyksellisiä perusoikeuksia. Niiden puuttuminen tai epätasainen tarjonta on poliittinen kysymys, ei tekninen.

Perusta on olemassa – puuttuu vain päätös

Selvityksen mukaan Suomessa on jo vahva perusta, jonka varaan valtakunnallinen toimintamalli voitaisiin rakentaa. Toimijoita on paljon, osaamista on runsaasti ja hyviä käytäntöjä on kehitetty eri puolilla maata. Silti kokonaisuus puuttuu.

”Pienet askeleet kulttuuriin” -hankkeen rahoitti Brita Maria Renlundin muistosäätiö.

---