Miten omaleimata itsensä?

Selkokielinen Olli Löytty selvittää aluksi grenrensä eli esseen. Se on yritystä ymmärtää. Esseistin ei tarvitse tutkijan lailla hallita aihettaan tai aihepiiriään. Älyllinen uteliaisuus on esseistin hyve. Hän toki punnitsee tietonsa huolella ja yrittää vältellä palturia. ”Lajin hitaudesta johtuen essee on ihanteellinen tapa käydä maahanmuuttokeskustelua. Kun repliikin laatimiseen menee useampi vuosi, eipähän tule pikaistuksissaan sanottua mitään harkitsematonta.” Samalla tavalla lukijakin joutuu kirjoittajan harkitsemisia harkitsemaan.

Maahamuuttokeskustelu vilisee sanoja. Niillä tuotetaan statuksia ja identiteettejä. ”sanat sijoittavat yksilöt valta-asemiin, toistensa lomaan, ylä- tai alapuolelle, eteen taakse tai rinnalle, ne kutsuvat sisään ja sulkevat ulos.” Tässä mielessä sana on teko.

Sanoista voimallisin tässä keskusteluyhteydessä on sana ME. Mikä tekee meistä meidät. Siinä on kysymys identiteetistä. Identiteetti ei ole mitenkään sisäsyntyistä tai geneettistä kypsymistä. Identiteetti suomalaiskansallisena tulkintana muistuttaa jotenkin moraalikoodistosta käyttämäämme omatuntokäännöstä.. Se missä suomalainen puhuu omastatunnosta muut kielet ja sen käsitteistö on paljon yhteisöllisempää, ympäristöstä ja yhteisöstä nousevaa tietoisuutta. Identiteettiä rakennettaessa emme suinkaan määrittele vain itseämme, vaan ennen kaikkea sitä mitä me emme suinkaan ole. Jakomielisyys tai kauniimmin sanoen dikotomia lähtee siitä, että mies on ehdottomasti ei-nainen. Suomi-identiteetin omaava suomalainen ei voi omata tunnetta muuhun yhteisöön kuulumisesta. Vieraan kulttuurin ilmiöiden tuominen johonkin toiseen kulttuuriin tuhoaa sekä oman että vieraan kulttuurin. Väittämä, joka ei ole totta.

Kulttuuri on se käsite, joka maahanmuuttokeskusteluissa on puhuttu puhki. Se ei merkitse enää mitään ja samanaikaisesti kaikkea. Löytty panee sen paikalleen kertomalla vitsin. ”Mies meni lääkärille ja valitti, että joka paikkaan koskee. Kun painaa otsaa niin sattuu, kun painaa rintaa niin sattuu, kun painaa vatsaa niin sattuu, ja niin edespäin. Painaapa itseään mistä tahansa, aina tuntuu kipua. Tutkittuaan potilasta lääkäri totesi: –Teillähän on etusormi poikki. ”Kun kulttuureja painaa sormellaan, johonkin sattuu. Kivun lähde ei olekaan maailmasta vaan välineestä. Kulttuuri ei välttämättä ole empirian ominaisuus, vaan väline, jolla yritetään selittää maailmassa havaittuja ilmiöitä.

Kulttuureja voi peilata kieliin, joilla on kaikilla omat sanastonsa ja kielioppinsa. Niiden kääntämiseen ei ole mekaanisia sanakirjoja, vaan tarvitaan aina tulkintaa, soveltamista ja eläytymistä. Ihminen ymmärtää maailmaa kielensä ehdoilla. Saan selkoa tästä maailmasta suomalaisin silmin ja tolkku tulee nimenomaan suomenkielellä ja suomalaisen kulttuurin tarjoamin luokittelutavoin. Kulttuureja ei voi irrottaa toisistaan. Kulttuurin sekakäyttö on normaalitila. ”Kulttuurireissa ei ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästää takaisin lähtötilanteeseen, autentisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.”

Kielessämme on hieno, kaksimerkityksinen sana. Vieras. Se voi merkitä jotain uutta, outoa ja pelottavaa. Mutta myös päinvastaista kuten monien kulttuurien parhaat perinteet todistavat. Minulle vieras on sellainen, jonka kutsun kotiini, panen parastani pöytään ja kyselen kuulumiset. Tällaista se on ollut meidänkin mentaalihistoriamme pitkässä juoksussa. Meillä alettiin, tosin Euroopan viimeisenä kolkkana, käyttämään rautaesineitä. Ne tulivat kaupan ja ns. kulttuuriyhteyksien myötä. Muutkin keksinnöt syntyivät muualla. Kirjoitus-, lasku- ja viljelytaitoa. Kuvataiteen ja sävellystaide. Tykötarpeet peilistä puhelimeen. Aseet ja ammukset. Alkoholi, sauna ja kahvi. Tulolista on loputon. Siis mitä on se suomalainen omaleimaisuus, jota yli puolet suomalaisista on halunnut puolusta? Halutaanko varjella suomalaista kykyä pitää etäisyyttä vieraisiin ihmisiin, humalahakuista juomista, sisäänpäin lämpiävää perheväkivaltaa.

Perussuomalainen peräkammarin poika (vain esimerkkinä) pelkää. Koululaitoksemme ei ole onnistunut Pisa-tuloksista huolimatta. Lukemaan me olemme oppineet, mutta lukemaamme me emme tunnu ymmärtävän. Mitä me varjelemme, kun TNS Gallupin tutkimuksen (9.5.12) mukaan ”kuusi kymmenestä on sitä mieltä, että suomalaisen kulttuurin omaleimaisuutta pitää tehokkaasti varjella kansainvälistymistä vastaan” ??? Mikä on meidän oma leimamme? Miten se näkyy?

Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos, 175s.