Musiikki, lastenkasvatus ja politiikka

Olimme tuossa jokunen päivä takaperin viettämässä kaunista kesäpäivää Linnamäellä erään toiselle luokalle siirtyvän sukulaistyttöni kanssa. Aika meni kuin siivillä lentäen, ja ehdimme itsekin lennellä ja kieppua lähes kaikissa mahdollisissa laitteissa.

Kaikin puolin hulvattoman päivän päätteeksi olimme kaikki tietysti uupuneita, joten lähdimme hakemaan vielä iltapalaa lähikaupasta. Lapsethan ovat tunnetusti makean perään, minkä vuoksi jouduinkin jo yhtäkkiä kiusalliseen tilanteeseen yrittäessäni selittää seitsenvuotiaalle, minkä takia Nestlé-jäätelöä ei voida ostaa.

– Se on sellainen firma, joka haluaa ihmisille pahaa, yritin siinä sitten sönköttää kielellä jota lapsikin ymmärtäisi.

Saapuessamme tukikohtaamme siskoni luokse avasi tyttö heti ensimmäisenä tietokoneen pistäen poppia pauhaamaan niin lujaa, että ihmettelen jos eivät naapuritkin sitä kuulleet. No eihän siinä mitään, mutta kun kyseessä sattui vielä olemaan eräs nimeltä mainitsematon tämän kesän ”hittibiisi”, jonka kuulemista olin onnistuneesti yrittänyt vältellä aina tuohon iltaan asti.

Niinpä törmäsinkin taas samankaltaiseen ristiriitaan: Miten selitän lapselle, että biisi josta hän kovasti pitää, voi olla mielestäni niin vastenmielistä paskaa? Tai no, taisihan se sieltä vahingossa siinä noin viidennen kuuntelukerran hujakoilla lipsahtaakin.

Älkää käsittäkö väärin, hyvät lukijat. Tiedän ja allekirjoitankin kyllä sanonnan siitä, ettei makuasioista saisi kiistellä. Lisäksi lapsella tulee tietysti olla yhtäläinen oikeus päättää, mistä musiikista hän pitää! Vaan siinäpä tämä ongelman ydin onkin: Miten tuon ikäiset lapset voivat edes tietää, saati sitten pitää muista vaihtoehtoisista artisteista, jos vanhemmat lähes poikkeuksetta ostavat heille pelkästään tuota suurimpien radiokanavien suoltamaa muotimusiikkia? Onko se silloin enää vapautta valita, vai juuri päinvastoin? Erityisen irvokkaan asiasta tekee se, että taitavatpa lapset olla vielä suurin kohderyhmä, joille musiikkibisnesherrat kyseisiä tuotteitaan markkinoivat.

Ensiajatuksellahan vaikuttaakin viattomalta, että lapsi pitää jostain suositusta biisistä, ja tulee sen kuuntelusta hyvälle tuulelle. Vaan tiedostimme sitä tai emme, musiikki on usein hyvinkin suoraan kytköksissä politiikkaan. Esimerkiksi radioissa soivat kappaleet kertovat yleensä lähinnä alkoholin suurkuluttamisesta, naisten esineellistämisestä, yläluokkaisen elämäntyylin ihannoimisesta ja niin edelleen. Tällöin niillä onkin jo vahva poliittinen merkitys, sanoituksissahan ylistetään häpeilemättä vallitsevaa riistojärjestelmää, tai vähintään sen aikaansaamia lieveilmiöitä.

Se kuuluisa kultainen keskitie tuntuisi olevan tässäkin tapauksessa paras ratkaisu ongelmaan. Jos itse soittaisin joskus tulevaisuudessa lapselleni pelkkää Lenin-setä asuu Venäjällä -biisiä aamusta iltaan, syytettäisiin minua varmastikin aivopesusta – mitä se kieltämättä olisikin. Mutta niin ikään pelkän radiopopin tyrkyttäminen jälkikasvulleen on aivopesua yhtälailla! Se on aivopesua kapitalistisen järjestelmän kannattamiseen. Elämme vain niin suuressa systeemin kuplassa, että moista tuskin tulee moni edes ajatelleeksi.

Vetoan siis teihin hyvät vanhemmat, antakaa lastenne OIKEASTI valita. Ja eipä tuollainen laatikon ulkopuolelle astuminen aina silloin tällöin olisi välttämättä huonoksi meille aikuisillekaan.