Myös lännestä sapiskaa Ahtisaaren Nobelille

Alkuperäinen kirjoittaja: (ES)

Nobelin rauhanpalkinnon luovuttamista Martti Ahtisaarelle ei suinkaan ole arvosteltu vain Venäjällä, kuten maamme valtamedia on antanut ymmärtää.

Perusteellisen kriittisen arvion Ahtisaaren palkitsemisesta teki jo lokakuussa kansainvälisen politiikan tutkija ja kirjailija Gregory Elich (Counterpunch 14.10.). Tiedonantajassa selostettiin 24.10. artikkelin sisältöä.

Myös rauhan- ja konfliktinratkaisukysymyksiin erikoistuneen Transnational Foundationin johtaja Jan Oberg arvosteli tuoreeltaan Ahtisaaren palkitsemista skandaaliksi. ”Herra Ahtisaari on rauhan mies? Ehdottomasti! Maailmassa missä rauha on sotaa ja sota rauhaa”, Oberg on todennut orwellilaista kielenkäyttöä lainaten.

Yhdysvaltalaisen Nixon Centerin johtaja ja ulkopoliittisen aikakauslehden National Interestin julkaisija Dimitri K. Simes kutsui Ahtisaaren palkitsemista ”Nobelin rauhanpalkinnoksi sodalle” (nationalinterestorg 11.12., anti-war.com 15.12).

”On ollut hämmentävämpiä valintoja Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi kuin tämän vuoden valinta, entinen Suomen presidentti Martti Ahtisaari, mutta ei epäloogisempia”, Simes kirjoittaa.

Epäloogisimmalla Simes tarkoittaa Ahtisaaren ”tuhoisaa roolia” Kosovon ”itsenäisyyden” junailemisessa. ”Itsenäisyys” julistettiin selvästi rikkoen kansainvälistä lakia ja huolimatta demokraattisen YK:n jäsenvaltion Serbian voimakkaista vastalauseista. Näin itse asiassa synnytettiin äskeinen Venäjän ja Georgian konflikti Abhasiasta ja Etelä-Ossetiasta ja aiheutettiin se, että Venäjä tunnusti näiden alueiden itsenäisyyden.

Tämä lopputulos oli Simesin mukaan helppo ennustaa, sillä ”Moskova ilmaisi kantansa aivan selvästi sanoessaan, että Kosovon yksipuolinen itsenäisyys ilman Serbian ja YK:n turvallisuusneuvoston suostumusta loisi väistämättä ennakkotapauksen Abhasialle ja Etelä-Ossetialle, ja Georgia oli yhtä täsmällinen tehdessään selväksi, ettei se tulisi sietämään näiden kahden alueen luisumista yhä kauemmas sen valvonnasta! Herra Ahtisaari ei voi paeta syyllisyyttä konfliktiin Kaukasiassa elokuussa.”

Georgia aloitti hyökkäyksen, mikä ”johti USA:n läheisen liittolaisen Mihail Saakashvilin hallituksen väistämättömään tappioon ja sysäsi USA:ta ja Venäjää uuteen vastakkaisasetteluun hetkellä, jolloin Washington tarvitsee yhteistyötä Venäjän kanssa monilla elintärkeillä aloilla, mukaan lukien Iran ja Afganistan”.

Simes toteaa, että Bushin hallinto piti avoimesti Ahtisaarta oman kantansa juoksupoikana koko tämän johtaman prosessin aikana, ja serbialaiset ja venäläiset yhtä lailla näkivät hänet sellaisena. Kun Venäjän viranomaiset yrittivät moneen otteeseen kannustaa Ahtisaarta vähemmän yksipuoliseen asenteeseen ja tarjoamaan jotain enemmän Belgradille, tämä vain kehotti heitä kääntymään ensin Washingtonin puoleen.

Simesin loppuarvio Ahtisaaren toiminnan antamasta opetuksesta USA:n ulkopolitiikalle on tyly: ”Amerikka tarvitsee ajattelukykyisiä ystäviä, ei pyrstönnuolijoita, jotka usein aiheuttavat enemmän ongelmia kuin ratkaisevat niitä”