Näin Suomi Natotettiin

Jaakko Laakson muistelmat voisivat olla monenlainen kirja. 60-luvulla Teiniliitossa aloittanut, taistolaisen nuorisotoiminnan läpi kolunnut, Tiedonantajan eduskuntatoimittajana työskennellyt, pitkän rupeaman Vasemmistoliiton kansanedustajana tehnyt ja Euroopan neuvostossa toiminut Laakso on nähnyt ja kokenut monenlaista.

Viime vuosina taistolaisuuden ympärillä on julkaistu jokunen paljastuskirja, mutta Laakson teos ei kuulu tähän joukkoon, vaikka onkin keskeisen taistolaisaktiivin ja Tiedonantajan ex-toimittajan kirjoittama. Kirja nimittäin sivuuttaa suurelta osin 70- ja 80-lukujen tapahtumat ja keskittyy Laakson kansanedustajauraan.

Eräänlaisena taustavirityksenä on viime aikojen keskusteluilmapiiri. Suomessa on käynnissä voimakas historian uudelleenkirjoittaminen, jossa koko entinen, puolueettomuuteen perustuva turvallisuuspolitiikka leimataan Neuvostoliiton ohjailussa tehdyksi myöntyväisyys- ja nöyristelypolitiikaksi. Niinpä minunkin, tässä arviossa, tulisi ajan hengen mukaisesti leimata kirja voimakkaasti tai vähintään esittää hyvin vahvoja epäilyksiä kirjoittajaa ja tämän motiiveja kohtaan. Koska en näin tee, syntyy kysymys omien motiivieni puhtaudesta: olenko jonkun hyödyllinen idiootti?

Juuri tätä ajan henkeä vasten kirja onkin viihdyttävää ja nautittavaa luettavaa. Laakso on naseva kirjoittaja, ja seassa on paljon velmuja tapauksia vuosikymmenten varrelta. Niin Laakson vanhempien ja isovanhempien kohtalo punakapinassa, sodanaikainen Ilmarisen uppoaminen kuin 60–70-luvun taitteen nuorisopolitiikkakin esitetään sellaisessa valossa ja siten valikoiden, että ne tuntuvat kommenttipuheenvuoroilta nykyiseen keskusteluilmapiiriin.

Rakenne on hajanainen muistelmateos, jossa useimmat luvut ovat muista erillisiä kokonaisuuksia. Kirjaa ei ole jaettu osiin, mikä välillä tekee vaikeaksi hahmottaa, mitkä luvut liittyvät temaattisesti yhteen.

Kirjaa ei ole jaettu osiin, mikä välillä tekee vaikeaksi hahmottaa, mitkä luvut liittyvät temaattisesti yhteen.

Keskeisin sisältö kirjassa ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät teemat, etenkin Suomen aiempi liittoutumattomuuspolitiikka ja nykyinen Nato-jäsenyys sekä sitoutuminen DCA-sopimukseen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan pureudutaan keskeisesti 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun tapahtumien kautta. Ydinaiheeksi nousee Suomen liittäminen Naton jäseneksi, ja kulminaatiopisteenä kirjassa toimii eduskuntavaalien 2003 ympärille asettuva ns. Irak-gate esi- ja jälkinäytöksineen.

Kiinnostavaa kirjassa on Laakson arvio, että Paavo Lipponen suunnitteli Suomen viemistä Natoon jo 90-luvun lopulla. Eduskuntavaalien 2003 jälkeisen hallituksen piti toteuttaa hanke. Vaalien alla Laakso nosti eduskuntakyselyllään julkisuuteen tiedot, että Paavo Lipponen oli luvannut Yhdysvaltojen presidentti George W. Bushille suomalaisten osallistuvan Irakin sotaan. Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki tarttui asiasta vuodettuihin asiakirjoihin ja käytti niitä vaaliväittelyissä aseena Lipposta vastaan. Laakson mielestä juuri tämä kohu torpedoi Nato-hankkeen.

Samassa hengessä Laakso katsoo vuonna 2014 Naton kanssa solmitun isäntämaasopimuksen olleen vain uudelleenlämmittely vuosikymmentä aiemmista tapahtumista. Sopimuksen valmistelu Naton kanssa aloitettiin jo vuosituhannen vaihteessa.

Näitä kysymyksiä käsiteltäessä piirtyy kuva puoluerajat ylittävästä politiikan jakolinjasta, jossa Tarja Halonen, Erkki Tuomioja ja Anneli Jäätteenmäki näyttäytyvät Suomen Nato-jäsenyyden vastustajina, samalla kun muutamat keskeiset puoluetoverinsa asettuvat vastakkaiselle näkökannalle. Jo aiemmista poliittisista muistelmista on tunnettua, että SDP:n sisällä vallitsi Lipposen kaudella melkoiset jakolinjat, ja tässä kirjassa sama käsitys saa vahvistuksen. Nato-kysymys jakoi myös Vasemmistoliittoa, ja Laakso kertoikin kirjan julkistamistilaisuudessa eronneensa puolueesta, kun se asettui Natoon liittymisen kannalle.

Paljon tunnettuja nimiä niin Suomesta kuin ulkomailta tekstissä vilahtelee, eikä voi välttyä ajatukselta, että kirjoittaja harrastaa name-droppailua ja myös korostaa omaa asemaansa. Tämäkin on tietysti poliittisille muistelmille tyypillinen synti. Laakson ulkopoliittista osaamista ja kontaktiverkostojen laajuutta on kuitenkin vaikea kiistää.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtuneet asiat jäävät kirjassa pintapuoliselle käsittelylle. Paljon otsikoissa ollut Ukrainan sota, josta Laaksolla saattaisi olla yhtä ja toista sanottavaakin, jää melko lailla sivuun. Asia nousee esiin lähinnä Ilkka Kanervan ETYJ:n parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtajakauden kautta. Myös Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi ja Yhdysvaltojen kanssa neuvoteltu DCA-sopimus jäävät vähille maininnoille. Koska teoksen luonne on muistelmateos, ei tämä tietysti ole ihmekään. Toisaalta Laakso on edelleen toiminut aktiivisesti, vaikkakin paljon vähemmän näkyvästi kuin aiemmin. Esimerkiksi toiminta Azerbaidžanin lobbarina jää lähes kokonaan huomiotta.

Laaksosta tuskin on mahdollista kirjoittaa ilman, että käsittelee ilmiötä, jota 70-luvun ulkopolitiikkaan nuivasti suhtautuneet kutsuivat suomettuneisuudeksi. Nykyisessä keskustelussa suomettuneisuuden käsite on saanut melko uskomattomiakin sisältöjä, ja joitain poliitikkoja kohtaan on esitetty jopa vakoilusyytöksiä.

Kirja alkaa iskevästi luvulla, joka on otsikoitu ”Helsingin Sanomat syytti minua vakoilijaksi”.

Noihin syytöksiin Laakso on päättänyt vastata. Kirja alkaa iskevästi luvulla, joka on otsikoitu ”Helsingin Sanomat syytti minua vakoilijaksi”. Otsikko kuvaa hyvin paitsi kyseisen luvun, myös koko kirjan otetta. Anteeksipyytelyä ei kirjan sivuilta juuri löydy, vaan Laakso kertoo oman versionsa tapahtumista – pääosin takavuosikymmenten toimintansa takana seisten. Aloitusluku käy läpi Laaksosta kertovan Helsingin Sanomien 90-luvun alussa julkaistun vakoilujutun taustaa ja syntyhistoriaa. Laakson tuomio on, että jutun julkaisu liittyi Suojelupoliisissa tuolloin tapahtuneeseen johdon vaihdokseen ja Suojelupoliisin sisäisiin kiistoihin.

Kirjan alkupuolella on pari muutakin lukua, joissa Laakso kuvaa Suojelupoliisin häneen, muuhun radikaaliin nuorisoon ja SKP:n ympärillä olleeseen toimintaan kohdistunutta valvontaa. Varsinkaan nuoremmat ihmiset eivät ehkä tiedä, miten laajaa epäluuloa Supo tunsi 60- ja 70-luvun nuorisoliikehdintää kohtaan. Tämä, noiden vuosien merkittävin vakoiluskandaali Suomessa, on viime vuosien julkisessa keskustelussa jäänyt täysin pimentoon.

Jaakko Laakso: Punainen Takapiru, Docendo 2025

---