Oikeisto yrittää taas kaataa Chávezin

Alkuperäinen kirjoittaja: Matti Laitinen

Venezuelan bolivaarinen vallankumous on käynyt koko olemassaolonsa
ajan tiukkaa taistelua maansa harvainvaltaa ja Yhdysvaltoja vastaan.

Hugo
Chávezin

valinta presidentiksi v. 1998 lopetti maan kaksipuoluejärjestelmän
(AD ja Copei) vallan. Hän on pysynyt vallassa kahdesta USA:n tukemasta
vallankaappausyrityksestä huolimatta, koska kansan ja armeijan enemmistö
on pysynyt hänen tukenaan.

Kaappausyritysten ytimen ovat muodostaneet USA:n siunaamina liike-elämän
kovin johtajisto, ay-pomot, petturikenraalit ja yksityiset joukkotiedotusvälineet.
Parhaillaan Venezuelan oikeisto-oppositio yrittää kerätä
allekirjoitukset 20 prosentilta äänioikeutetuilta kansanäänestyksen
järjestämiseksi presidentin asemasta. Opposition johtajat ilmoittivat
viime viikolla keränneensä riittävästi nimiä. Lopulta
vaaliviranomaiset ratkaisevat, riittävätkö nimet kansanäänestykseen,
joka järjestettäisiin ensi keväänä.

Vallankumouksen tavoitteena on ollut voimistaa ja syventää
demokratiaa, kamppailla köyhyyttä vastaan ja puolustaa maan itsenäisyyttä.
Hugo Chávez eroaa uusista ”demokraattisista” valtiojohtajista
siinä, ettei hän solmi rauhansopimuksia harvainvallan ja ylikansallisten
yhtiöiden sekä USA:n kanssa. Hän ei myöskään
noudata Maailmanpankin ja IMF:n sanelemaa uusliberalistista talouspolitiikkaa.

Hän on voimistanut valtion roolia maan taloudessa ja teollisuudessa,
aloittanut maareformin sekä muuttanut perustuslakia paremmin köyhän
kansan etuja ajavaksi. Hallitus on luovuttanut 1,5 miljoonaa hehtaaria maata
talonpoikaisperheiden muodostamille maatalousosuuskunnille. Kuuba on tällä
hetkellä Venezuelan tärkein liittolainen. Se auttaa maata mm.
uuden koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmän luomisessa sekä
tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamisessa.

Venezuelan kriisin perimmäinen syy on kuitenkin edelleen siinä,
että etuoikeutetut ”mantuanot” eli kapitalistit ja heidän
liittolaisensa eivät halua menettää etuuksiaan. Toisaalta
maan enemmistönä olevat ”pardot” ovat tulleet Chávezin
harjoittaman köyhiä tukevan sosiaalipolitiikan vuoksi tietoisiksi
omista oikeuksistaan. Vanhaan ei ole enää paluuta.

Maan oligarkit on hyvin varakasta väkeä. He ovat hyötyneet
maan valtavista öljyvaroista. Heidän arvioidaan investoineen varojaan
ulkomaille n. 100 miljardi dollaria. Jos tämä summa sijoitettaisiin
Venezuelaan, sillä olisi olennainen merkitys köyhyyden poistamisessa.
Vuonna 1981 valtion omistama öljy-yhtiö tuotti PDVSA maan tuloista
56 % ja v. 2000 ainoastaan enää 20 %. Tämä kertoo omaa
kieltään Venezuelan teollisuuden yksityistämisen edistymisestä.
Kuka hallitsee öljyä, hallitsee myös Venezuelaa. Öljyteollisuuden
kontrolli on siirtynyt Chávezin hallitukselle.

Chavismin idelogia koostui alussa useista erilaisista suuntauksista aina

Fidel Castrosta Tony


Blairiin

ja

Norberto Ceresoleen

.
Nykyään kaivon vesi on kirkastunut. Kurssi on siirtynyt sekä
teoissa että sanoissa enemmän vasemmalle. Hänen ajatuksenjuoksuaan
johdattelee uusliberalismin vastainen anti-imperialismi ja Latinalaisen
Amerikan vapauttaminen. Chávez siteeraa puheissaan usein mm.

Jeesusta

,

Che Guevaraa

,

Franciscus Assisilaista

,

Leniniä

ja

Antonio Gramscia

sekä

Simon BolÍvaria

. Hänen
mieliaiheitaan ovat rauha, oikeudenmukaisuus ja rakkaus. Hänen julkiselle
kuvalleen on ominaista runollisuus ja kansanomainen talonpoikaisuus.

Chávez selvitteli yhteiskunnallisia pohdintojaan 3.10.2003 Caracasissa
antamassaan haastattelussa mm. seuraavasti:

”Kuten Jeesus sanoi Saatanalle, että ihminen ei elä pelkästään
leivästä, mutta ilman leipää ihminen kuolee. Me emme
seuraa kehityshenkisyyttä. Me emme kaipaa eurooppalaista tai amerikkalaista
elämäntapaa. Se ei ole meidän päämäärämme.
Paremminkin kuljemme kohti valtiota, jossa on tarjolla eniten mahdollisuuksia
onnellisuuteen, kohti sisäistä onnea, ei ainoastaan rahan tuomaa
tai fyysistä onnellisuutta, vaan myös suuntaan, joka osoittaa
ihmisolennon kehittymiseen.”

Chávez kertoi kansainvälisistä liittolaisistaan seuraavaa:
”Uskon, että meillä on useita liittolaisia maailmassa. Ei
ainoastaan Latinalaisessa Amerikassa.

Lula

ja

Kirchner

. Presidenttien
takana on sektoreita, pieniä ja keskisuuria yrityksiä, joilla
on kansallinen ja alueellinen näkemys taloudellisista ongelmista. Ne
eivät hyväksy periaatteellisesti uusliberalistisia teesejä,
jotka ovat meille kuoleman uhka. Kiina, jossa on meneillään mielenkiintoinen
prosessi. He ovat siirtymässä kohti markkinasosialismia. He palaavat
kommunismista sosialismiin – keskikohdalle. Me, uskoakseni kuljemme vastakkaiseen
suuntaan. Me aiomme astella niitä perustavanlaatuisia linjoja, joita
BolÍvar kutsui tasapainopisteiksi äärimmäisyyksien
välissä. Tuo pätee niin politiikan, talouden kuin yhteiskunnankin
alueella.”

Muiksi liittolais- tai tukijavaltioikseen hän mainitsee Algerian,
Libyan, Malesian, Nigerian, Argentiinan, Brasilian, Kuuban, Meksikon, Kiinan
ja Egyptin.

Chávezin johtama MVR-puolue (5. tasavallan liike) vastustaa uusliberalismia,
kamppailee maan 80 % köyhyyden voittamiseksi, pyrkii tasapainottamaan
maansa taloudellista kehitystä tavoitteinaan ravintotuotannon omavaraisuus
ja itsenäinen ulkopolitiikka. Bolivaarisen liikkeen tukijoiksi lukeutuvat
myös Venezuelan kommunistisen puolue ja MAS -puolue (liike kohti
sosialismia).

Chávezin suurin tukija on kuitenkin maan köyhä kansa,
jonka ydinjoukko on verkostoitunut bolivaarisiksi piireiksi. Niiden toiminnallisina
yksikköinä toimivat kortteli-, terveys- ja maakomiteat sekä
eri ammattialojen komiteat. Bolivaarisilla piireillä oli keskeinen
asema huhtikuussa 2001 tapahtuneen vallankaappauksen lyömisessä.

Vuonna 2000 Venezuelan hallitus julkisti ohjelmansa Bolivar 2000, jonka
valtuuksin armeija mobilisoitiin maan köyhille alueille auttamaan kansaa
terveydenhuollossa, kouluopetuksessa, rakentamisessa ja kuljetustöissä.
Auttamistyönsä ohessa ”bolivaristit” valistivat kansaa.
Huhtikuun

vallankaappausyrityksen jälkeen bolivaaristen piirien toiminta laajennettiin
koskemaan koko yhteiskuntaa.

Bolivaarinen naisliike aloitti v. 2001 köyhien naisten valmentamisen
työelämään ja sosiaalisten lainojen myöntämisen
heille ja intiaaniväestölle pienyritysten perustamista varten,
laati urheiluohjelmia lapsille ja keräsi tuhansia dollareita yhteisön
lääkinnällisiin tarpeisiin. Presidentti lahjoitti 20 000
dollaria järjestön käyttöön.

Hugo Chávez kehotti 11/2001 radiopuheessaan: ”Älkää
odottako huomiseen. Pyytäkää naapureitanne ja ystäviänne
mukaan. Perustakaa piiri ja hakekaa keinoja täyttääksenne
kuoppia kaduillanne auttaaksenne tätä hallitusta vaatimaan teidän
oikeuksianne”.

Bolivaarisia piirejä oli 4/2002 Venezuelassa toiminnassa n. 130
000 käsittäen yli miljoona jäsentä. Piirin ideaalinen
koko on 7-12 henkilöä. Ne kokoontuvat säännöllisesti.
Ne harjoittavat yhteistoimintaa maan johdon kanssa. Ne ylläpitävät
terveyskeskuksia ja valistavat ihmisiä lähiradio- ja paikallistelevisioasemien
kautta. Ne on luotu maan sosiaalisen vallankumouksen tukemiseksi, hallituksen
vastustuksen vähentämiseksi, demokraattisen osallistumisen tehostamiseksi
sekä uuden perustuslain toteuttamiseksi ja puolustamiseksi.

Piireillä ei ole mitään yhtenäistä ideologiaa,
vaikka ne ovatkin tunnuksistaan päätellen varsin vasemmistopainotteisia.
Ne ovat tuoneet ensimmäistä kertaa Venezuelassa aktiivisen poliittisen
vaikuttamisen kansan enemmistön keskuuteen. Ne muodostavat kansanrintaman,
jonka kautta Venezuelan työväenluokka ja talonpojat yhdistyvät
käynnissä olevaan rauhanomaiseen ja demokraattiseen vallankumousprosessiin.

Lisäksi kansainvälisiä bolivaarisia solidaarisuuspiirejä
toimii jo New Yorkissa, Brasiliassa, Argentiinassa, Kanariansaarilla ja
Ruotsissa.

Herää kysymys, mikä ihme estäisi venezuelalaisia
hyödyntämästä toisen Latinalaisen Amerikan kehitysmaan
– sosialistisen Kuuban – hyviä kokemuksia esim. koulutuksen
ja terveydenhuollon aloilla omassa yhteiskunnallisessa rakennustyössään?
Tässä onkin paljon pohdittavaa Hesarin

Kari Huhdalle

.

Lähteet: Sean Edwards, IKP 19.3.-03, The Washington Post 4/12
-01, Workers World News Service 3/03, Alvaro Sanchez State the University
of New York 9/2003, Green Left Weekly 2/2003, NYT , HS ja Hugo Chávezin
9.10.2003 Caracasissa antama haastattelu Ralph Niemeyerille ja Lucila Gallinolle.