Onko julkinen sektori vain elätti?

Eduskunnan välikysymyskeskustelun näennäisestä vastakkainasettelusta huolimatta sekä hallitus että oppositio ovat olleet yhdestä asiasta liikuttavan yksimielisiä: julkinen sektori on liian iso.

Sekä keskustan Juha Sipilä että perussuomalaisten Timo Soini ovat julkisuudessa vaatineet kuntien ja valtion työntekijöiden määrän vähentämistä kymmenillä tuhansilla, sillä ”yksityinen sektori ei voi elättää näin suurta julkista puolta.”

Hallituksen esittämä tavoite muotoiltiin maltillisemmin: Tarvitaan ”tasapainotustoimia” ja ”rakennemuutoksia” julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. Nämä tutut termit ovat perinteisesti tarkoittaneet rankkoja leikkauksia ja säästötoimia.

– Yhteinen tilannekuva ei ole se ongelma, vaan se, että te ette pysty tarvittaviin toimiin, summasi asian perussuomalaisten Jari Lindström.

Näennäinen ristiriita

On helppo kuvitella, että julkisen sektorin kasvu ja yksityisen pääoman, jopa yksityisellä sektorilla työskentelevien edut ovat ristiriidassa. Julkiset palveluthan kustannetaan yksityisen sektorin palkoista ja voitosta perityillä verovaroilla.

Tutkija Pertti Honkasen mukaan tämä ristiriita on suurelta osin näennäinen.

– Jos sivuutetaan julkisen sektorin sisäiset tilitykset voi sanoa, että kaikki julkiselle sektorille veroina maksettu raha palaa yksityisen kulutuksen kautta yksityiselle sektorille.

Kyse on monitahoisesta kansantalouden kiertokulusta, jota ei voi yksiviivaisesti nähdä siten, että julkinen sektori söisi yksityisen sektorin elintilaa.

– Jos julkisia palveluja ja mahdollisesti myös julkista sosiaaliturvaa merkittävästi supistettaisiin, kansalaiset joutuisivat ostamaan vastaavat palvelut yksityisiltä tuottajilta ja vakuutusyhtiöiltä, mikä lisäisi elinkustannuksia merkittävästi ja suurentaisi epätasa-arvoa.

Osa välttämättömistä palveluista ja toiminnoista jäisi ehkä kokonaan tuottamatta, millä olisi myös kielteisiä vaikutuksia talouskasvuunkin.

– Se kylläkin antaisi vauhtia yksityisen pääoman kasvulle joillakin aloilla, mutta vaikutukset koko kansantalouden tai kansalaisten kannalta voivat olla aivan muuta – välittömästi yksityisen sektorin kysyntää supistaessaan jopa tuhoisia, Honkanen varoittaa. 

Käsitesekaannusta

Kun puhutaan taloudellisesta arvosta, syntyy helposti erilaista käsitesekaannusta.

Samaan aikaan kun julkisen sektorin työpaikkojen todetaan olevan taakka valtiontaloudelle, on retorisesti oltu sitä mieltä, että ”kaikki työ on arvokasta”. Teoriassa ja arkiajattelussa käsitteet voivat olla erilaisia.

– Talousteoreettinen lähtökohta vaikuttaa paljon siihen, miten arvon käsite ja arvon muodostus ymmärretään.

Kapitalistisessa rahataloudessa tuotannon tuloksilla on kaksi muotoa: konkreettinen aineellinen, käsin kosketeltava muoto ja toisaalta rahana ilmenevä muoto.

– Ne ovat kaksi eri asiaa. Niillä on aivan erilaiset mittapuut ja eri sisältö, painottaa tulonsiirtoihin ja verotukseen erikoistunut tutkija.

Vuosittain tuotettavat tavarat ja palvelut hyödyttävät eri tavoin ihmisten henkilökohtaista kulutusta ja elämää sekä myös koko yhteiskuntaa. Osa tavaroista ja palveluista palaa takaisin tuotantoon raaka-aineina, tuotantovälineinä ja tuotannollisina palveluina.

– Tällaisessa tarkastelussa on täysin yhdentekevää, onko jokin tuote tai palvelu yksityisesti tai julkisesti tuotettua. Julkisesti tuotetaan erityisesti sellaisia palveluja, jotka hyödyttävät yhteiskuntaa laajemmin.

Käyttöarvon kannalta on toissijaista, onko jokin tavara ja palvelus tuotettu palkkatyön, yrittäjän työn tai ilmaisen kotityön avulla.

– Aamiainen on aamiainen siitä riippumatta, onko se valmistettu ravintolassa, hotellissa tai kotona, tai kenties kunnan omistamassa sairaalassa. 

Kansantulo ja työarvoteoria

Honkanen toteaa tavaroiden ja palveluiden rahallisen arvon, niiden hinnan, ilmentävän abstraktia, kaikille tuotetuille tavaroille yhteistä ominaisuutta.

– Vallitsevassa talousteoriassa tämä yritetään selittää subjektiivisella hyödyllä, sillä miten ihmiset mielessään arvottavat eri asioita.

Työarvoteoriassa, jota erityisesti Karl Marx kehitti, tavaroiden ja palvelusten rahallinen arvo ilmentää niiden valmistamiseen välttämätöntä keskimääräistä työmäärää.

– Se auttaa ymmärtämään tavaroiden ja palveluiden hintasuhteita ja niiden muutoksia. Jos jonkin tavaran valmistamiseen tarvitaan entistä pienempi työmäärä esimerkiksi tehokkaampien koneiden ansiosta, tällaisella tavaralla on taipumus halventua suhteessa muihin tavaroihin.

Kansantulo eli kapitalistisessa tuotannossa jonakin vuonna maksettujen palkkojen ja voittojen summa on tässä tuotannossa tehdyn työn rahallinen ilmaisu. Se on samalla koko kansantaloudessa tuotetun uuden arvon rahallinen muoto.

– Vaikka kaikki tuotanto tai toiminta ei saa tätä rahallista muotoa, siitä ei pidä päätellä, että se olisi ”arvotonta”. 

Tuottava ja tuottamaton työ

Keskustelu tuottavasta ja tuottamattomasta työstä vie usein harhapoluille, koska taloustieteen klassikkojen ja myös Marxin käyttämä jaottelu ymmärretään helposti jonkinlaiseksi moraaliseksi arvioksi siitä, onko jokin työ hyödyllistä, tarpeellista tai välttämätöntä.

– Marxilla kyse oli kuitenkin työn jäsentämisestä sen mukaan, miten se hyödyttää pääoman kasvua ja luo pääomalle voittoa. Kyse ei ole siitä, onko jokin työ hyödyllistä tai hyödytöntä yksilöiden tai yhteiskunnan kannalta.

Yksityisen palvelijan työ esimerkiksi tuottaa hyötyä palvelijan isännälle tai emännälle, mutta se ei tuota lisäarvoa eli pääomalle voittoa, ja on siinä mielessä tuottamatonta. Samoin tuottamatonta on julkisella sektorilla toimivan peruskoulun opettajan työ, vaikka siitä kiistatta on yhteiskunnalle hyötyä.

– Nykyaikana ”tuottavan” ja ”tuottamattoman” työn käsitteet on ehkä väärinkäsitysten välttämiseksi muotoiltava toisin, Honkanen ehdottaa.

Mikä 58 prosenttia?

OECD:n ennusteen mukaan julkisyhteisöjen menot ovat Suomessa tänä vuonna 58 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tätä lukua on julkisuudessa käytetty retorisena kikkana, jolla annetaan ymmärtää Suomen julkisen sektorin koon olevan 58 % bkt:sta.

Suhdeluku näyttää korkealta, muttei ole sinällään kansainvälisesti vertailukelpoinen. Esimerkiksi eläkkeet kulkevat joissain maissa pääasiassa yksityissektorin kautta. Todellisuudessa julkisyhteisöt tuottivat vuonna 2012 noin 20 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Käänteisesti yksityissektorin osuus oli 80 %.

Toinen temppu on yleistää koko julkinen sektori yhdeksi harmaaksi byrokratiaksi ja virkamieskunnaksi, jonka lukumäärä on jatkuvassa kasvussa. Tosiasiassa määrällistä kasvua on tullut lähinnä kuntasektorilla, jossa yli 80 % henkilöstöstä työskentelee terveydenhuollon, sosiaalitoimen tai sivistystoimen lakisääteisiä peruspalveluja tuottavilla hallinnonaloilla.