Pääkirjoitukset
Moniko olisi uskonut vielä viime huhtikuun alussa, että maailman
mahtavin supervalta Yhdysvallat on muutamaa kuukautta myöhemmin umpikujassa.
Kun presidentti George W. Bush puhui viime sunnuntaina kansalaisille, hänen
olemuksestaan kuvastui väsähtäneisyys ja epätoivo. Joka
on nähnyt Adolf Hitlerin puheita ajalta, jolloin kaikki alkoi mennä
pieleen, voi muistella ja vertailla.
USA:n sotilaallinen miehitys Irakissa on kääntynyt painajaiseksi
irakilaisten aseellisen vastarinnan voimistuessa, omien miestappioiden kasvaessa,
Bushin kannatuslukujen laskiessa ja miehittäjien osoittautuessa täysin
kyvyttömiksi turvaamaan irakilaisille edes sähkön ja puhtaan
veden saantia, turvallisuudesta puhumattakaan.
Bush yritti puheessaan oikeuttaa teurastuksen jatkamisen suunnilleen
samoin väittämin, jotka koko maailma jo tietää valheiksi.
Puhe oli tarkoituksella ajoitettu syyskuun 11. päivän terrori-iskujen
aatoksi. Bush antoi heti aluksi valheellisesti ymmärtää,
että Irak oli jotenkin vastuussa kahden vuoden takaisista traagisista
tapahtumista ja että se oli tukenut terrorismia. Kun kaikki väitteet
Irakin joukkotuhoaseista ovat osoittautuneet perättömiksi, Bush
turvautui tähän oljenkorteen tietäen, että lähes
70 prosenttia amerikkalaisista edelleen uskoo Irakin jotenkin sekaantuneen
syyskuun 11. päivän iskuihin.
Bush jatkoi terrorismiteemaa myös väittämällä,
että Irakista ja Afganistanista on tullut terrorismin vastaisen taistelun
keskeisiä näyttämöitä. Bush kuvasi miehityksen
vastustajia ”kokoelmaksi tappajia” ja ”terroristeja”,
joiden hyökkäykset kohdistuvat ”säädyllisyyttä,
vapautta ja edistystä” vastaan.
”Säädyllisyys, vapaus ja edistys”, jota USA:n miehitys
on tuonut irakilaisille, on ollut tuhansien ihmisten tappamista, raakoja
päivittäisiä hyökkäyksiä siviiliväestöä
vastaan, epäiltyjen vastustajien joukkopidätyksiä ja -vangitsemisia,
työpaikkojen riistämistä sadoilta tuhansilta työläisiltä,
tuhottua infrastruktuuria ja hankkeita irakilaisten omaisuuden ryöstämiseksi
ja yksityistämiseksi. Nämä olosuhteet ovat jatkuvasti lisänneet
kansan tukea vastarintataistelulle. Bush ei tätä näe tai
halua tunnustaa.
Ja kun myös Bushin hallinnon lupaukset, joiden mukaan irakilaiset
tervehtisivät USA:n joukkoja vapauttajina ja miehitys sekä amerikkalaisfirmojen
”jälleenrakennussopimukset” rahoitettaisiin irakilaisella
öljyllä, ovat osoittautuneet vääriksi, Bush saarnasi
uhrausten välttämättömyyttä, ilmoitti pyytävänsä
kongressilta 87 miljardia dollaria lisää rahaa sekä kehotti
muita maita antamaan sekä joukkoja että rahaa.
Bushin pyytämästä 87 miljardista dollarista valtaosa,
66 miljardia, menisi hänen mukaansa ”sotilas- ja tiedusteluoperaatioiden”
kattamiseen Irakissa, Afganistanissa ja muualla, ja vain 21 miljardia korvamerkittäisiin
jälleenrakennuskustannuksiin kummassakin maassa. Varovaistenkin arvioiden
mukaan pelkästään Irakin sähköjärjestelmän
uudelleenrakentamiseen tarvitaan kuitenkin 15 miljardia dollaria ja vesijärjestelmän
korjaamiseen 12 miljardia. Ehdotettu rahamäärä ei siis alkuunkaan
riitä USA:n pommitusten ja talouspakotteiden aiheuttamien vaurioiden
korjaamiseen. Ja kun sotilaalliseen toimintaan upotetaan valtavia summia,
liittovaltion budjetin alijäämän ennustetaan paisuvan uuteen
ennätykseen, lähes 500 miljardiin dollariin.
Bush sanoi, että hänen keskeisiä tavoitteitaan on ”laajentaa
kansainvälistä yhteistyötä” Irakissa. Kyse on USA:n
kansainvälisestä kiristysoperaatiosta. Suhtauduttuaan aikaisemmin
ylimielisesti ja halveksivasti laitonta sotaansa vastustaneisiin maihin
Bushin hallinto vaatii nyt epätoivossaan muita maita oman miehityksensä
maksumiehiksi, viikunanlehdiksi ja sijaiskärsijöiksi.
Tässä USA yrittää käyttää hyväksi
YK:ta siten, että sen siunauksella luotaisiin ns. monikansalliset joukot
amerikkalaisessa komennossa. YK:lle voitaisiin antaa muodollisesti hieman
suurempi rooli Irakissa, mutta kaikki olennaiset asiat ja päätökset
pysyisivät kuitenkin amerikkalaisten käsissä. USA painostaa
nyt muita maita suostumaan tämänsisältöiseen YK:n turvallisuusneuvoston
päätöslauselmaan.
Muiden maiden tulisi vastustaa mitä tahansa YK:n päätöslauselmaa,
joka antaa vähäisintäkään laillisuuden kaapua Irakin
miehitykselle. Niiden ei pitäisi lähettää joukkojaan
Irakiin eikä muutenkaan auttaa miehityksen ylläpitämistä,
voimistamista ja ”kansainvälistämistä”.
YK:n ja monikansallisten rauhanturvaajien tulisi mennä Irakiin korkeintaan
vasta miehityksen päätyttyä, lyhyeksi ja tarkkaan määritellyksi
ajaksi, tehtävänä auttaa Irakia sodan tuhojen korjaamisessa,
jälleenrakennuksessa ja maan itsenäisyyden palauttamisessa. YK:n
tehtävänä olisi pitää huolta siitä, että
entiset miehittäjät maksavat pääosan kustannuksista
ja että ulkomaiset yhtiöt eivät pääse rosvoamaan
ja yksityistämään Irakin kansallisomaisuutta.
Nykyisen kaltaisesta YK:sta ei vain tähän ole eikä turvallisuusneuvostossa
mene läpi mikään päätös, jota USA vastustaa.
Ainoa keino näyttäisi olevan YK:n yleiskokouksen kutsuminen hätäistuntoon
”Uniting for Peace” -päätöslauselman 377 mukaisesti.
(ES)
Syyskuun 11. päivän sotilasvallankaappaus Chilessä 30
vuotta sitten johti yli 3 000 ihmisen murhaan ja muutti perusteellisesti
niin chileläistä yhteiskuntaa kuin maailmaakin. Syyskuun 11. päivän
terrori-iskut kaksi vuotta sitten surmasivat 2 700 ihmistä ja niitä
käytettiin kehityksen muuttamiseksi jyrkästi sekä USA:ssa
että maailmalla.
Varmuudella tiedetään, että ainakin ensin mainitussa tapahtumassa
USA:n hallitus näytteli al-Qaidan (tai keitä hyökkääjät
nyt sitten olivatkaan) roolia värväämällä, kouluttamalla,
aseistamalla, rahoittamalla ja johtamalla terroristeja. Sitä kaikkea
USA ja CIA tekivät Chilessä.
Chilen vallankaappauksen suunnittelijoiden ja kaksi vuotta sitten vallassa
olleiden välillä on myös henkilöyhteys. Varapresidentti
Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld työskentelivät
vuonna 1973 presidentti Richard Nixonin kabinetissa. Presidentti George
W. Bush nimitti syyskuun 11. päivän terrori-iskuja tutkivan komitean
puheenjohtajaksi Henry Kissingerin, jolla oli Nixonin ulkoministerinä
keskeinen rooli Chilen demokratian kaatamisessa. (Tosin Kissinger vetäytyi
tehtävästä maailmanlaajuisen arvostelun takia.) Ja monet
väittävät, että juuri Kissinger ensimmäisenä
kehitti Bushin hallinnon nyt toteuttaman maailmanherruuspolitiikan.
Yhteistä on myös Nixonin hallinnon ja nykyisen Bushin hallinnon
toimintatavoissa. Nixonin hallinnolle oli ominaista käyttää
voimaa ja likaisia temppuja niin kotimaisia vastustajia kuin ulkoisia vihollisiakin
vastaan. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen Bushin hallinto
on omaksunut samanlaisen tavan suhtautua vastustajiin. Nixonilla oli listoja
vihollisista, Bushilla on ”pahan akseli” ja listoja kaikista,
jotka eivät ole hänen puolellaan. Salaiset ja julkiset interventiot
toisiin maihin on elvytetty. CIA on taas läheisesti sekaantunut kotimaiseen
kansalaisten tarkkailuun. Valkoinen talo on virallisesti omaksunut uudelleen
poliittisten salamurhien käytännön. Jne.
Kahden tapahtuman ja vuosipäivän välillä on totisesti
paljon yhteistä. Ja yhteinen nimittäjä, imperialismi. (ES)
