Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Sokeakin näkee, että nyt on käynnissä todellinen
rynnäkkö Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan lopulliseksi
murtamiseksi ja maamme viemiseksi sotilasliittoihin. Rynnäkkö
tapahtuu samanaikaisesti monella eri tasolla.

Yksi taso

on historianvääristely. Ulkopoliittisen linjan
nakertajat ovat aina lähteneet siitä, että Suomen sotiin
johtaneen linjan puhtaaksi peseminen ja sotien jälkeisen linjan ryvettäminen
on välttämätöntä kansan alistamiseksi uuteen seikkailupolitiikkaan.
Johtopäätös on puettu lukemattomiin historian uustulkintoihin,
mediapropagandaan sekä militarismin ja revansismin lietsontaan.

Tämänvuotinen itsenäisyyspäivän vietto oli eräänlainen
historianvääristelyn bakkanaali ja huipentuma ajankohtaisiin ulkopoliittisiin
tarpeisiin. Jos joku ei olisi tiennyt, että maassamme vietettiin itsenäisyyspäivää,
hän olisi ilman muuta luullut, että kyse oli Neuvostoliiton vastaisten
sotien muistopäivästä. Pelkästään radio- ja
tv-ohjelmisto viime viikonvaihteessa oli kukkuroillaan Suomen ”puolustustaistelujen”
muistelua. Sen nimikkeen alle peitettiin totuus Natsi-Saksan liittolaisena
käydystä hyökkäyssodasta, totuus aikaisemman seikkailupolitiikan
tuhoisista seurauksista ja opetuksista.

Toinen


taso

, johon saadaan aineksia sekä historianvääristelystä
että ajankohtaisesta tilanteesta, on Venäjän uhalla ja tulevaisuuden
epävarmuudella pelottelu. Itsepintaisen kansan pään kääntämiseksi
pelottelussa on luovuttu kaikesta kainoudesta samoin kuin lepertelystä,
että ”Venäjäkin on jo mukana Natossa”. Kakkosvaihde
pantiin päälle jo ns. Hodorkovskin jutun yhteydessä. Nyt,
Venäjän duuman vaalien jälkeen, on jo vähintään
kolmonen silmässä.

Otetaan tähän esimerkit vain tämän viikon alkupuolelta.

”Suomi valmistautuu puolustuksellaan yhä myös täysimittaisen
hyökkäyksen torjuntaan. Kykyä torjua ns. strateginen isku
kehitetään. Kuvitellaanko, että Suomi selviytyisi yksin tällaisista
kaikkein raskaimmista tilanteista?”, kysyi Paavo Lipponen kolumnissaan
Turun Sanomissa ajaessaan Suomea Natoon kuin käärmettä pyssyyn.
Mistä ”täysimittainen hyökkäys” tai ”strateginen
isku” meitä uhkaa, sitä Lipponen ei sanonut. Jokainen ymmärtää
muutenkin, että Lipponen tarkoitti meihin normaaleissa ystävällisissä
suhteissa olevaa naapuria. Eikä se naapuri ole Ruotsi.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimiehen Kari Huhdan mukaan ”Suomessa
on ihmetelty, että mistä tässä turvatakuu-, liittoutumattomuus-
ja Nato-keskustelussa oikein on kyse”. Ja Huhta vastasi: ”Kyse
on Venäjästä, hölmö.” ”Täälläpäin
tärkein epävarmuustekijä on Venäjä eikä Yhdysvallat”,
opetti maailmantapahtumia työkseen seuraava toimittaja kaikkia, jotka
odottavat henki kurkussa Bushin hallinnon seuraavaa sotaa.

Demarin ulkomaantoimittaja Riitta Korhonen siteerasi kolumnissaan amerikkalaisten
palkkalistoilla olevaa venäläistä kolpakkostrategia, jonka
mukaan ”fasistit ja kansallismieliset vahvan valtion tukijat”
ovat nyt saaneet vallan Venäjällä ja ottavat tavoitteekseen
”Suur-Venäjän rakentamisen”. ”Myös naapurialueiden
liittäminen tulisi kysymykseen.” Sitä, että Venäjän
rajoilla Pohjois-Euroopasta Keski-Aasiaan saakka on käynnissä
USA:n ja Naton toimesta täysin päinvastainen prosessi, Korhonen
ei välittänyt mainita.

Venäjällä pelottelijoiden todistelukaava kulkee näin:
Jos Suomen ja Venäjän välillä ei ole ongelmia, Suomella
ei ole mitään estettä liittyä sotilasliittoihin. Suomi
saattaisi kyllä pärjätä sotilaallisesti liittoutumattomanakin
vakaan ja muuttumattoman Venäjän naapurina. Mutta kun Venäjä
on niin epävarma ja arvaamaton, Suomen on syytä hakea turvaa sotilasliitoista,
pitää vähintään optio auki. Siis niin tai näin,
suunnan pitää olla sotilasliittoihin.

Kukaan ei tietenkään voi varmuudella ennustaa, mikä on
minkään valtion, saati suuren ja monikansallisen, tulevaisuus.
Mutta juuri tästäkin näkökulmasta Paasikiven doktriini
olisi poikaa: Että Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta tärkein
ilmansuunta on itä. Että Venäjän etu Suomeen nähden
on aina ollut ensisijassa turvallisuuspoliittinen. Että Venäjä
näkee Suomen erikoisaseman itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Ja
että – kuten Aimo Minkkinen äskettäin totesi – ”Venäjällä
ei pelätä Suomea omana itsenäisenä yksikkönään.
Epävarmuus Suomen suuntaan tulee, jos Suomi liittoutuu esimerkiksi
läntiseen sotilasliittoon ja Venäjällä koettaisiin jonkun
uhkaavan sitä Suomen kautta.”

Minkkinen pitikin historiallisesti paradoksaalisena sitä, ”että
paljolti irrationaalisista Venäjän peloista johtuva suuntautuminen
läntiseen sotilaallis-poliittiseen yhteistyöhön loisi juuri
sen ainoan hypoteettisen mahdollisuuden, missä uhka idästä
voisi olla todellakin reaalinen”.

Venäjällä pelottelijat eivät halua ymmärtää,
että jos tai kun Venäjän tulevaan kehitykseen liittyy ennakoimattomia
tekijöitä, niin sitäkin suuremmalla syyllä Suomen kannattaa
olla manaamatta niitä esiin ja pysyä erossa sotilasliitoista.
Eivätkä he halua, että kansalaisetkaan ymmärtäisivät.
Vanhat virheet vuosilta 1918-44 halutaan toistaa.

Kolmas taso

on sitten itse Suomen poliittisen johdon actionia,
jolle historianvääristely ja Venäjällä pelottelu
antaa ”uskottavuutta”. Kun Suomen johto on hyväksymässä
EU:n muuttamisen sotilasliitoksi ja siihen jäävuoren huippuna
liittyvät velvoittavat ”turvatakuut” ja ”solidaarisuuslausekkeet”,
kansan annetaan ymmärtää, että sotilasliitosta ei ole
kyse ja että ”turvatakuut” on tarkoitettu henkivakuutukseksi
hyökkäystä vastaan. EU:lle hyväksyttävä hyökkäyksellinen
sotilasstrategia ja maailmalla tapahtuvia interventioita varten perustettavat
taistelujoukot kuitenkin kertovat, mistä todellisuudessa on kyse. Ainakaan
joillekin johtajille, kuten Paavo Lipposelle, tämäkään
ei riitä, vaan he vaativat jo ”tunnustelevia keskusteluja”
Natoon liittymiseksi.

Vain kansalaisaktiivisuudella voidaan seikkailulle panna sulku. (ES)

Maailmassa on kolme suurta demokraattia, George W. Bush, Vladimir Putin
ja Paavo Lipponen.

Bush jää kuitenkin pronssille. Epäonnistuneen ääntenlaskennan
takia hän sai vähemmän ääniä kuin kilpailijansa,
ja hänet valittiin presidentiksi korkeimman oikeuden päätöksellä.

Putin on ansioituneempi demokraatti, kuten Venäjän duuman vaalitkin
osoittivat. Oikean vaalituloksen varmistamiseksi valtion rahaa ja televisioaikaa
käytettiin uhrautuvasti presidentin tukipuolueiden auttamiseksi, kun
taas kommunistien esiintymistä rajoitettiin ja heitä vastaan järjestettiin
ankara parjauskampanja. Venäjän rikkaimman oligarkin kovistelu
lisäsi sekin sopivasti Putinin taustavoimien suosiota. Kremlin sylikoiran
Vladimir Zhirinovskin lisäksi juuri ennen vaaleja polkaistiin suurella
rahalla pystyyn uusi Kremlin tukipuolue ”Rodina” viemään
kommunisteilta ääniä. Lopullinen oikean vaalituloksen varmistus
hoidettiin äänestyspaikoilla.

Lipponen on kuitenkin Putiniakin suurempi demokraatti. Ajaessaan Turun
Sanomien kolumnissaan Suomen liittämistä Natoon Lipponen sanoi:
”Kansanäänestyksiä ei näistä asioista kannata
järjestää, paitsi siinä tapauksessa, että hallitus
voi olla varma esityksensä läpimenosta.” Oikean äänestystuloksen
välttämättömyydestä kansan vaaliuurnille päästämisen
ehtona Lipponen ja Putin ovat yhtä mieltä. Mutta vaa’an Lipposen
hyväksi kallistaa se, että vain hän uskaltaa sanoa sen julkisesti.
(ES)