Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja: &Nbsp;

Yksi Irakin shiiajohtajista, ajatollah Muhammed Bakr al-Hakim sai viikko
sitten surmansa voimakkaassa autopommi-iskussa shiiamuslimien pyhimmän
paikan, imaami Alin moskeijan edustalla Najafissa. Räjähdyksessä
kuoli noin sata ihmistä ja sadat haavoittuivat.

Tämä oli kuukauden sisällä jo kolmas samantyyppinen
isku. Kaksi aikaisempaa suuntautuivat Jordanian Irakin-suurlähetystöä
ja YK:n Irakin-päämajaa vastaan Bagdadissa.

Isku oli jälleen uusi osoitus siitä, että USA:n johtamat
miehittäjät eivät hallitse tilannetta Irakissa eivätkä
kykene takaamaan kenenkään turvallisuutta. Tämä onkin
ollut al-Hakimia surevien ja hautajaisiin sekä mielenosoituksiin osallistuneiden
pääsyytös USA:ta kohtaan samalla kun entistä voimakkaammin
on vaadittu miehittäjiä ulos maasta.

Ehdokkaita al-Hakimin murhaan syyllisiksi on paljon, eikä mihinkään
miehittäjien tai heidän nukke-elimensä väitteisiin kannata
luottaa. Amerikkalaiset ja irakilaisen ”hallintoneuvoston” edustajilla
on tapana syyttää rutiininomaisesti kaikesta Saddam Husseinin
syrjäytetyn hallinnon kannattajia. Saddam Hussein on kiistänyt
oman väkensä osallisuuden.

Kun amerikkalaiset eivät ole löytäneet Saddamin väitettyjä
joukkotuhoaseita ja kun irakilaisten vastarintataistelu miehitystä
vastaan on koko ajan voimistunut, miehittäjät ovat myös pyrkineet
kehittämään uuden perustelun sodalle ja miehitykselle. Irakiin
väitetään virranneen al-Qaidan ja muiden islamistiryhmien
taistelijoita, joita tosin kukaan ei ole nähnyt, ja Irakin väitetään
nyt muodostuneen pääasialliseksi taistelukentäksi USA:n ”terrorisminvastaisessa
sodassa”.

Onpa Irakissa – miehittäjien lisäksi – muita ulkomaisia terroristeja
tai ei, tämä on läpinäkyvä ja epätoivoinen
yritys kiistää Irakissa käynnissä oleva miehityksen
vastainen sissisota ja leimata siihen osallistuvat ”terroristeiksi”.

Periaatteessa on mahdollista, että al-Hakimin murhasi mikä
tahansa niistä ryhmistä, irakilaisista tai ulkomaisista, jotka
eivät hyväksyneet hänen sopuilevaksi syytettyä asennetaan
miehittäjiä ja nukkehallintoa kohtaan. Jos katsotaan laajemmasta
uskonnollis-yhteiskunnallisesta näkökulmasta, jyrkempää
vastarintalinjaa miehitykselle edustavien shiiojen tai islamilaisen vallankumouksen
tartuntaa pelkäävien iranilaisten, kuwaitilaisten tai saudiarabialaistenkin
voi kuvitella olleen asialla. Shiioista puheen ollen on samalla pakko kuitenkin
kysyä, kuka shiia olisi suorittanut murhateon heidän uskonsuuntansa
pyhimmällä paikalla.

Mutta monet shiiajohtajat ovat myös ilmaisseet melko suoraan ja
tavalliset shiiat täysin suoraan epäilyksensä, että
al-Hakimin murhan takana oli joko USA tai Israel tai molemmat. On muistutettu,
että USA ei suin surminkaan halua Irakista islamilaista valtiota eikä
ylipäänsä normaalia valtiota, että USA samoin kuin Britannia
ovat aina tehneet kaikkensa estääkseen enemmistönä olevia
shiioja nousemasta johtavaan asemaan, että kolonialistit ovat aina
harjoittaneet hajota ja hallitse -politiikkaa ja että miehittäjien
intresseissä on lietsoa sekä eri shiiaryhmien keskinäisiä
kahnauksia että shiiojen ja sunnien vastakkaisuutta estääkseen
irakilaisten yhtenäisen vastarintataistelun ja shiiojen joukkomittaisen
mukaantulon siihen.

Yksinkertaisempana selityksenä USA:n osallisuuteen al-Hakimin murhaan
on esitetty, että tilannetta hallitsematon USA haluaa ajaa Irakin täyteen
kaaokseen painostaakseen YK:n ja joukon uusia maita miehityksen viikunanlehdeksi.
Samalla USA kuitenkin pitäisi miehityksen johdon samoin kuin ”jälleenrakennussopimukset”
ja öljyn tiukasti omissa käsissään.

Israelin osalta syytösten perustelut ovat osittain samat kuin USA:n
osalta. Israelin etu on pitää Irak heikkona ja epäitsenäisenä
ja lietsoa arabien keskuudessa hajaannusta. Israelilla on myös taloudellisia
intressejä valvottavanaan Irakissa. USA ja Israel ovat puuhanneet yhdessä
öljyputkea Irakista Israeliin, ja israelilainen yhtiö on jo saanut
hoitaakseen Irakin puhelinverkoston järjestämisen. Israel, USA
ja Irakin ”hallintoneuvosto” ovat tiettävästi käyneet
kulissientakaisia keskusteluja siitä, että nukkehallinto tunnustaisi
Israelin ja maiden välille solmittaisiin diplomaattiset suhteet.

Israelin tiedustelupalvelun Mossadin asiamiehet soluttautuivat jo ennen
USA:n hyökkäystä Irakiin ja ovat irakilaisten mukaan yrittäneet
lietsoa etnisiä ristiriitoja sekä päästä sisään
shiiayhteisöön. Shiiajohtajat väittävät, että
ryhmä Mossadin agentteja oli nähty Najafissa vain viikkoa ennen
pommi-iskua.

Jotkut ovat jopa sanoneet, että sekä Jordanian lähetystön,
YK:n päämajan että Alin moskeijan luona tehdyt pommi-iskut
viittaavat siihen, että asialla eivät ole olleet mitkään
amatöörit, vaan ”voimakas hallitus”.

Niin tai näin, YK lähestyy nyt kohtalonhetkeään.
Jos USA onnistuu taas saamaan YK:ssa läpi mieleisensä päätöslauselman,
jolla YK kytketään laittoman ja rikollisen miehityksen kylkiäiseksi,

maailmanjärjestö uhkaa menettää itsenäisyytensä
ja maineensa rippeetkin. (ES)

Pääministeri Matti Vanhasen ja hänen hallituksensa linja
suhteessa EU:n uudistuksiin ja hallitusten väliseen konferenssiin on
kestämätön. Taktisesti se on kestämätön siksi,
että hallitus ilmoittaa etukäteen luopuvansa kannoistaan, joiden
pitäisi olla sen aseita neuvotteluissa. Asiallisesti se on kestämätön,
koska hallitus – varmaankin tahallaan – esittää toissijaiset
asiat ja toisaalta olennaiset asiat ikään kuin samantasoisina.

Esimerkiksi kysymys ”omasta” komissaarista ja kysymys EU:n
presidentistä ovat sittenkin toissijaisia, varsinkin kysymys EU:n ”puolustuksesta”
taas on Suomen tulevaisuuden kannalta ehdottomasti olennainen kysymys. ”Puolustus”
pannaan tässä lainausmerkkeihin, koska puolustuksesta sanan varsinaisessa
merkityksessä ei ole nyt kyse.

EU:n ”puolustuksen” osalta Vanhanen ja hänen hallituksensa
eivät näytä asettavan mitään ehdottomia kynnysehtoja.
Edes aiemmin kovasti vastustetun, EU:n sisälle muodostettavan ”suljetun”
puolustusytimen suhteen kanta ei enää ole selvä. Ja muuten
Suomi on Vanhasen mukaan valmis osallistumaan EU:n ”puolustuspolitiikan”
kehittämiseen ”aktiivisesti” ja ”ennakkoluulottomasti”.
Natoon liittymistäkään ei suljeta pois.

EU:n ”puolustuksesta” puhuttaessa peittyy helposti itse perusasia.

Jos EU:n sisälle muodostetaan suljettu ”puolustusydin”
turvalausekkeineen, myös koko EU:sta tulee sotilasliitto. ”Puolustusydinhän”
olisi institutionalisoitu EU:n perustuslakiin ja se toimisi EU:n nimissä
ja mandaatilla. EU:n jäsenenä Suomi luopuu silloin sotilaallisesta
liittoutumattomuudesta ja siitä tulee sotilasliiton jäsen riippumatta
siitä, meneekö se mukaan ytimeen vai ei tai minkä käytännön
sotilaallisten toimien ulkopuolelle se jättäytyy tai ei jättäydy.

Samoin käy myös siinä tapauksessa, että unioni unionina
rakentaa oman ”puolustuksen”, jossa kaikki jäsenmaat ovat
mukana. Siinäkin tapauksessa EU:sta tulee sotilaallinen liitto. Onko
sillä kollektiivisen puolustuksen artiklaa vai ei, ei ratkaise asiaa,
koska EU tähtää sotilaalliseen toimintaan alueensa rajojen
ulkopuolella, ei alueensa ja jäsenmaidensa puolustamiseen hyökkäystä
vastaan. Eikä asiaa ratkaise sekään, osallistuuko Suomi niihin
tai näihin EU:n sotilaallisiin toimiin vai ei. Olennaista on se, millainen
on se unioni, jonka jäsenmaa Suomi on.

Suomen ei olisi koskaan pitänyt liittyä EU:hun. Ja jos Suomi
aikoo nyt pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, sen on
päästävä nopeasti eroon EU:sta. Käytännön
askel tällä tiellä olisi kansanäänestyksen järjestäminen
uuden EU:n perustuslaista ja ”puolustuksesta” ja suomalaisten
”ei” tässä äänestyksessä. (ES)