Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Eurooppalaisen äärioikeiston nousun tärkein selittäjä
on ”kiihkokansainvälisyys”, arvelee lähellä keskustaa
oleva Ilkka-lehti pääkirjoituksessaan (18.5.). Lehti on saanut
tukea näkemykselleen filosofi Eero Ojasen Vihreässä Langassa
(17.5.) julkaistusta kolumnista.

Sekä Ilkka että Ojanen käyttävät termiä

kansainvälisyys

epätarkasti ja johtavat siitä termin
”kiihkokansainvälisyys”. Tosin Ojanen huomauttaa aivan oikein:
”Kovin helposti unohtuu, että kansainvälisyys on yksinkertaisesti
kansojen välistä ja siksi onnistunut kansainvälisyys edellyttää
nimenomaan vahvaa kansallismielisyyttä.”

Tosiasiassa kiihkokansainvälisyyttä, liian kiihkomielistä
kansojen välisyyttä, ei voi olla olemassakaan, sillä kansainvälisyys
pitää aina sisällään itsenäiset kansat, kansojen
tasa-arvon, terveen kansallisen identiteetin ja patriotismin. Niin Ojanen
kuin Ilkkakin siis nähtävästi tarkoittavat ylikansallisuutta
tai kansallista nihilismiä ja niiden viemistä jopa äärimmäisyyksiin.

Huomautus on tehtävä myös Ojasen ja Ilkan tapaan viljellä
termiä kansallismielisyys ja samastaa se nationalismiin. Marxilaiset
eivät ole tarkoittaneet nationalismilla mitä tahansa kansallistunnetta
tai kansallismielisyyttä, vaan yleensä hallitsevan luokan edustamaa
ja lietsomaa kansallista rajoittuneisuutta, kansallisuuksien vastakkainasettelua,
luokkien ja niiden kansallisuuksista riippumattomien yhteisten etujen kieltämistä,
jopa sovinismille sukua olevaa kansalliskiihkoa. Mikä ei ole estänyt
eri maiden hallitsevia luokkia liittoutumasta keskenään omia kansojaan
vastaan.

Nykyaika on täydentänyt nationalismin piirteitä. Esimerkiksi
nykyinen EU-ideologia on mielenkiintoinen yhdistelmä vanhaa nationalismia,
unionistista ”liittovaltionationalismia” ja kiihkoylikansallisuutta.
Globaalitasolla voidaan havaita selviä merkkejä vanhan nationalismin,
”sivilisaationationalismin” (”vapaa maailma”, ”länsimaiset
arvot”, kansainvälinen yhteisö”) ja kiihkoylikansallisuuden
yhdistelmästä.

Jos käsitteiden täsmentäminen otetaan huomioon, niin sekä
Ilkka että Ojanen esittävät varteenotettavia näkökohtia
kiihkoylikansallisuudesta yhtenä äärioikeistolaisuuden nousun
selittäjänä.

”Ei se ylikansallisuus, jota edustavat ennennäkemättömään
voimaan päässyt globaalikapitalismi ja sitä palvelevat hallinnolliset
rakenteet, kuten Euroopan unioni, ole ollenkaan vapaat niistä kielteisestä
ominaisuuksista, joita jyrkkään kansallismielisyyteen helposti
liittyy”, Ilkka kirjoittaa ja viittaa ”suvaitsemattomaan yhden
totuuden oppiin, jota vahvat valtiaat toteuttavat ihmisten mielipiteistä
piittaamattakin”. Myös puhe kaikkien velvollisuudesta sitoutua
yhteisiin arvoihin voi lehden mukaan ”käytännössä
velvoittaa suostumaan hyvinkin vaikeasti perusteltaviin ratkaisuihin, joiden
viisautta ja oikeudenmukaisuutta ihmisten on usein vaikeaa oivaltaa”.

Ojanen puolestaan pitää hieman toisin sanoin ongelmina pyrkimystä
entistä suurempiin yksiköihin ja ”vahvojen järjestelmien
palvontaa” sekä ”suuren johtajan kaipuuta, joka ilmenee selvästi
järjenvastaisessa, romanttisessa Nato-halukkuudessa”. ”Ylikansallisuus
muistuttaa yli-ihmisestä – utopiasta, joka johti ja johtaa myös
tulevaisuudessa vastakohtaansa, ali-ihmiseen.”

Enempää Ojanen kuin Ilkkakaan eivät kuitenkaan, kai ymmärrettävistä
syistä, mene liittovaltionationalismia, sivilisaationationalismia ja
kiihkoylikansallisuutta edustavan uusliberalismin ja globaalikapitalismin
luokkaolemukseen. Mikä siinä ja sen mukaisessa politiikassa kaikkinensa
kärjistää yhteiskunnallisia ristiriitoja, loukkaa ihmisten
etuja ja aiheuttaa vieraantumista ja turvattomuutta sekä reaktioita,
jotka eivät avaa mitään myönteisiä näköaloja
vaan johtavat entistä syvemmälle umpikujaan?

Onko nykykapitalismi yhtä väistämättömästi
ja ”luonnollisesti” äärioikeistolaisuudesta raskaana
kuin 1920-30-lukujen kapitalismi oli fasismista – ja jos, niin miksi?

Kuka äärioikeistolaisten ääntenkalastelijoiden ohella
hyötyy siitä, että tavalliset ihmiset usutetaan todellisen
vastustajan sijasta toistensa kimppuun ja että kuri ja valvonta lisääntyy?

Ja voiko vaarallisesta umpikujasta olla pääsyäkään
ilman vahvaa kansallisen ja kansainvälisen yhdistävää
työväenliikettä ja kansalaisliikehdintää, ilman
nykyisen vaihtoehdottomuuden murtamista, ilman nykyisten alistavien globalisaatiorakenteiden
purkamista, ilman paluuta itsenäisten kansojen tasavertaiseen yhteistyöhön?
(ES)

Koska eduskunta ratkaisee viidennen ydinvoimalan kohtalon, viime hetken
mielipidetiedusteluilla on pyritty vaikuttamaan ennen kaikkea horjuvien
kansanedustajien äänestyskäyttäytymiseen. Ja koska kyselyjen
teettäjät ovat säännönmukaisesti lisäydinvoiman
ajajia, pyrkimyksenä on ollut lisätä jaa-napin painajien
määrää eduskunnassa, antaa epäröiville kansanedustajille
ikään kuin kansan valtuutus noudattaa suurteollisuuden ja hallituksen
tahtoa.

Tätä kirjoitettaessa toukokuussa on julkistettu kolmen kyselyn
tulokset.

Vappuna julkistettiin Taloustutkimus Oy:n tekemän ja ydinvoimahakemuksen
jättäneen Teollisuuden Voima Oy:n teettämän kyselyn
tulokset. Sen mukaan 44 prosenttia suomalaisista vastusti ja 44 prosenttia
puolsi luvan myöntämistä uuden ydinvoimalayksikön rakentamiseksi.
Loput eivät osanneet sanoa.

Toukokuun seitsemäntenä julkistettiin lisäydinvoimaa lobbaavan
Helsingin Sanomien Suomen Gallupilla teettämän kyselyn tulokset.
Kysymykseen, kannattaako vastaaja viidennen ydinvoimalan rakentamista, vastasi
myöntävästi 48 ja kieltävästi 46 prosenttia vastanneista.
Kun kysyttiin, tulisiko eduskunnan hylätä vai hyväksyä
hakemus ydinvoimalaitoksen rakentamisesta, 45 prosenttia vastanneista oli
hylkäämisen ja 43 prosenttia hyväksymisen kannalla. 13 prosenttia
ei osannut sanoa.

Ydinvoiman puolesta niin ikään tarmokkaasti lobbaava SAK kunnostautui
jo tammikuussa ennen hallituksen päätöstä teettämällä
Suomen Gallupilla kyselyn, jonka kysymyksenasettelu oli johdatteleva eikä
täyttänyt objektiivisen mielipidetutkimuksen kriteereitä.
SAK muotoili ratkaisevan kysymyksen siten, että siihen oli salakuljetettu
”monipuolisuuden” varjolla lisäydinvoiman rakentaminen. Niinpä
SAK saattoikin voitonriemuisesti julistaa, että ”valtaosa suomalaisista
(73 %) edellyttää päätöksentekijöiltä
monipuolista energiaratkaisua, jossa mitään energiantuotannon
vaihtoehtoa ei suljeta pois”.

Kysymyksenasettelun johdattelevuuden merkitys paljastui, kun samaisessa
kyselyssä kysyttiin suoraan, tulisiko hallituksen esittää
viidennen ydinvoimalan rakentamista ja eduskunnan vuorostaan hyväksyä
tämä esitys. Tällöin vain 40 prosenttia vastanneista
vastasi myöntävästi.

Tällä viimeisellä ”kiriviikolla” SAK julkisti
teettämänsä uusimman kyselyn tulokset. Kysymyksenasettelussa
oli jälleen turvauduttu ”hyväksi havaittuun” konstiin
kysymällä kantaa SAK:n energiamalliin, jossa ”monipuolisen”
valikoiman, uusiutuvien energialähteiden, energian säästöjen
ja maakaasun, joukossa mainittiin myös ”lisäydinvoima”.
Jälleen voitiin ilmoittaa SAK:n, so. suurteollisuuden voitosta: yli
puolet (54 %) kannattaa SAK:n energiamallia eli ”hyväksyy ydinvoiman”.

SAK:n energiamalli on epärealistinen, koska sen oletuksena on huomattavasti
suurempi sähkökulutuksen kasvu kuin mitä Suomen hallitus
arvioi. Mutta väliäkös tuolla. Ehkä jotkut kansanedustajat
saivat kyselystä ”kansan” evästyksen jaa-napin painamiselle.
(ES)