Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Joulukuun lopulla 2001 Valkoisessa talossa valmisteltiin USA:n presidentin
George W. Bushin puhetta liittovaltion tilasta. Valmistelusta vastannut
Mike Gerson kääntyi yhden puheenkirjoittajan, David Frumin, puoleen.
”Hänen pyyntönsä minulle ei olisi voinut olla yksinkertaisempi:
minun piti keksiä oikeutus sodalle”, kirjoittaa Frum juuri ilmestyneessä
kirjassaan ”The Right Man: The Surprise Presidency of George W. Bush”.

Bush piti puheensa 30. tammikuuta 2002. Siinä hän liitti terrorismia
vastaan käytävän sodan piiriin kolme nimeltä mainitsemaansa
valtiota, Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean, joita hän kutsui ”pahan
akseliksi”.

Puheen aineksia oli kasattu jo paljon aikaisemmin. Jo syyskuussa 2000,
siis paljon ennen Bushin valintaa ja syyskuun 11. päivän terrori-iskuja,
Dick Cheney, nykyinen varapresidentti, Lewis Libby, tätä nykyä
Cheneyn toimistopäällikkö, nyt puolustusministerin pallilla
istuva Donald Rumsfeld sekä nykyinen apulaispuolustusministeri Paul
Wolfowitz teettivät uuskonservatiivisella PNAC-aivoriihellä suunnitelman
”Strategiat, voimat ja voimavarat uutta vuosisataa varten”. Asiakirjassa
asetettiin tavoitteeksi USA:n maailmanherruus, ”globaali Pax Americana”.
Osana suunnitelmaa oli hallinnon vaihdos Irakissa ja USA:n nukkehallituksen
pystyttäminen Bagdadiin.

Syyskuun 11. päivän tapahtumia käytettiin laukaisijana
suunnitelman toteuttamiseen. Vain viisi tuntia terrori-iskujen jälkeen
Rumsfeld määräsi avustajansa etsimään mitä
tahansa mitä voitaisiin käyttää Irakin syyttämiseen
sekä aloittamaan Irakiin suuntautuvan hyökkäyksen suunnitelmien
teon.

Kirjassaan Frum kertoo, miten hän vietti kaksi päivää
pohtien tekosyytä Irakin kytkemiseen Bushin puheeseen ”sattumalta
onnistuen keksimään idean ’pahan akselista'”. Alun perin
hän muotoili sen ”vihan akseliksi”, mutta Gerson muutti sen
Bushin ”teologiseen kielenkäyttöön” sopivammaksi.
Pohjois-Korea lisättiin Frumin mukaan ”pahan akseliin” viime
tingassa.

Frum kiistää, että päätös hyökkäyksestä
Irakiin olisi tehty jo ennen kuin häntä pyydettiin ”lauseella
tai parilla kiteyttämään paras perustelumme käymiselle
Irakin kimppuun”, mutta edeltäneet tapahtumat puhuvat vahvasti
sen puolesta, että päätös oli tehty jo kauan ennen sitä.

Äärikonservatiivina Frum muuten lähtee kirjassaan ilman
muuta siitä, että USA:lla on täysi oikeus niin Lähi-idän
hallintaan kuin maailmanherruuteenkin ja että kaikki näitä
pyrkimyksiä vastustavat ansaitsevatkin tulla luokitelluiksi ”pahan
akseliksi” ja joutua USA:n iskulistalle. Hän sanookin ylpeänä:
”Minua pyydettiin tuottamaan oikeutus sodalle, joka asettaisi Washingtonin
johtamaan aluetta täydellisemmin kuin mikään valta sitten
ottomaanien.”

Nyt, kun Bushin puheesta on kulunut lähes vuosi, USA:n hyökkäysvalmistelut
ovat täydessä vauhdissa. Irakin yhteydestä syyskuun 11. päivän
tapahtumiin ja terrorismiin ei ole löydetty mitään todisteita.
Myöskään joukkotuhoaseita ei ole löydetty. Niinpä
hyökkäystä markkinoidaankin nyt amerikkalaisyleisölle
sotana vapauden puolesta, ”vapautussotana”.

Väitteessä piilee tietty totuus. Sodalla saatetaankin ”vapauttaa”
jopa puoli miljoonaa irakilaista hengestään, kuten brittiläinen
terveysalan järjestö Medact on arvioinut. Sodalla saatetaan ”vapauttaa”
200 000 irakilaista kodeistaan ja kymmenen miljoonaa irakilaista suojastaan
nälkää ja tauteja vastaan, kuten tuore YK:n raportti ennakoi.
Ja ennen kaikkea sodalla on tarkoitus ”vapauttaa” Irak öljyrikkauksistaan.
Eikö tämä ole todellista vapautussotaa? (ES)

USA:n ja sen liittolaisten valmistelemasta hyökkäyksestä
Irakiin puhutaan sotana. Täsmällisesti ottaen sodasta ei kuitenkaan
ole kyse.

Mistä sodasta voi olla kyse, kun USA:n niin sanottu vihollinen,
Irak, ei ole tehnyt mitään provosoidakseen USA:ta, ei ole uhannut
hyökätä sen kimppuun eikä ole kerrassaan minkäänlainen
uhka USA:n kansalliselle turvallisuudelle.

Mistä sodasta voi olla kyse, kun maailman mahtavin sotilasmahti,
jonka sotilasbudjetti on 293 kertaa suurempi kuin Irakin ja jolla on maailman
ylivoimaisesti suurin joukkotuhoaseiden arsenaali sekä viimeistä
huutoa oleva sotateknologia, uhkaa maata, jolla ei ole mitään
merkittävää sotilaallista voimaa ja jonka sotilaallinen kapasiteetti
on rajusti pienempi kuin ensimmäisen Persianlahden sodan aikana.

Mistä sodasta voi olla kyse, kun maailman rikkainta maata vastassa
on yli kymmenen vuoden pakotepolitiikan ja pommitusten raunioittama kehitysmaa.

USA on aina pitänyt tapanaan hyökätä vain sitä
selvästi heikompien maiden kimppuun, tosin Vietnam osoittautui sille
pahaksi virhelaskelmaksi. Todellista sotaa ja riskinottoa USA pitää
tapanaan välttää. Niinpä nytkin Irakin ympärille
keskitetään puoli miljoonaa sotilasta ja valtavat määrät
aseistusta. Tarkoitus on maksimoida vastustajan ja minimoida omat tappiot.

Mistä sodasta tässä voi olla kyse. Oikeampaa on puhua
teurastuksesta ja joukkomurhasta. (ES)

Helsingin Sanomien teettämän tuoreen gallupin mukaan selvä
enemmistö suomalaisista vastustaa edelleen maamme Nato-jäsenyyttä.
Vastustajia on 56 prosenttia eli selvästi yli kaksi kertaa enemmän
kuin kannattajia. Sen viimeaikainen eliitin kampanja Nato-jäsenyyden
puolesta on kuitenkin aiheuttanut, että vastustajien osuus on laskenut
ja kannattajien sekä epätietoisten määrä noussut.
Kannattajia on nyt 24 ja epätietoisia 20 prosenttia vastanneista.

Oma vaikutuksensa tulokseen on myös tuoreen gallupin kysymyksenasettelulla.
Kysymyksen muotoilussa puhutaan virheellisesti ”puolustusliitosta”
sekä korostetaan johdattelevasti EU-maiden suurta osuutta nykyisen
ja laajenevan Naton jäsenmaiden joukossa. Nato-jäsenyyden vastapainoksi
ei myöskään esitetä mitään positiivista vaihtoehtoa,
kuten jatkamista itsenäisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä
sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla.

Peräti 77 prosenttia vastanneista on sitä mieltä, että
”jos Nato-jäsenyyttä Suomessa harkitaan vakavasti”,
siitä pitää järjestää kansanäänestys.
Tämä tulos on erinomainen ja tarjoaa entistä vankemman ”perälaudan”
sitä vastan, että maa liu’utetaan Natoon kansalta kysymättä.

Ongelma on vain se, ettei eliittiin ole luottamista. Sen tarkoituksena
on päästä yli kevään eduskuntavaalien muodollisesti
nykyisen linjan jatkuvuutta vakuutellen, tosiasiallisesti epämääräisyyden
tilassa. Nato-jäsenyydestä ei haluta keskeistä vaaliteemaa,
josta olisi sanottava selkeästi kannat julki.

Kansalaisilla on aiheellinen epäluottamus vallanpitäjiin. Se
ilmenee myös vastauksista kysymykseen, ”uskotteko, että poliittiset
päättäjät tekevät lähivuosina päätöksen,
että Suomi hakee Nato-jäsenyyttä”. Peräti 78 prosenttia
vastanneista uskoo näin tapahtuvan.

Sitäkin suuremmalla syyllä Nato-kysymyksestä on keskusteltava
ja kantoja siitä vaadittava esiin ennen eduskuntavaaleja. ”Avointa
keskustelua” ja ”aidosti auki olevia kantoja” koskeviin fraaseihin,
joiden varjolla salataan omat todelliset kannat ja annetaan vapaat kädet
Nato-propagandavyörytykselle, ei pidä tyytyä.

Ja ennen vaaleja on puhuttava sotaliitto Natosta, joka pääsihteerinsä
suulla julistaa Naton ”moraaliseksi velvollisuudeksi” tukea USA:n
mahdollista Irak-sotaa ja jonka monet jäsenmaat ovat osallistumassa
USA:n teurastusretkeen. (ES)