Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Työmarkkinajärjestöt ovat ankaran ähellyksen jälkeen
synnyttäneet työttömyys- ja eläketurvaa koskevan paketin.

”Kysymys ei ole eläkkeiden leikkaamisesta, vaan pikemminkin
voidaan todeta, että eläkkeen saajien asema paranee”, kehui
pääministeri Paavo Lipponen. ”Työttömien asema
kohenee”, julisti puolestaan Kansan Uutiset.

Miksi pitää kaunistella? Tietenkin sen peittämiseksi,
että paketin sisältämät vakavat heikennykset ovat paljon
painavampia ja suuntaa-antavampia kuin ne ”torjuntavoitot”, joita
ay-liike sai. Ja kaunistella pitää, jotta kukaan ei älyäisi
esittää yksinkertaista kysymystä, mikä pakko palkansaajajärjestöillä
ylipäänsä oli suostua mihinkään, saati näin
vakaviin, heikennyksiin.

Kansan Uutiset ja SAK:n hallituksen varapuheenjohtaja Pekka Ahmavaara
tarjosivat tällaistakin selitystä: Paineet heikennyksiin olivat
erittäin kovat, ja jos ratkaisu olisi siirretty hallitukselle ja eduskunnalle,
olisivat seuraukset voineet olla palkansaajien kannalta kehnot. Siis vielä
kehnommat kuin nyt, kun asia ratkaistiin kolmikantaisesti.

Höpö höpö. Paketin sisältämät linjaukset
ovat työnantajajärjestöjen jo pitkään ajamia. Mutta
jotta työnantajien linjauksia voitaisiin viedä eteenpäin,
palkansaajajärjestöt pitää sitouttaa niihin kolmikantayhteistyöllä.
Kun palkansaajajohtajat pistävät nimensä heikennyspapereihin,
niiden läpimeno hallituksessa ja eduskunnassa on läpihuutojuttu,
ja palkansaajajohtajat saadaan vielä täysin rinnoin propagoimaan
heikennyksiä. Näin on tehty ennenkin, ja näin tehdään
nytkin.

Näin toimii ylätason ”luokkataistelu”. Ratkaisujen
uhreilta ei kysytä mitään, saati että heihin vedottaisiin
ja sanottaisiin, että heikennykset eivät käy. Kolmikantayhteistyö
on niin pyhä, että sen alttarille voidaan uhrata palkansaajien
merkittäviä etuja. Kas kun kolmikantayhteistyön epäonnistumista
”olisi voitu käyttää aseena kolmikantaa vastaan, ja
vaikutuksia olisi voinut olla myös palkansaajajärjestöjen
väleihin”, Ahmavaara selitti.

Savuverhona kolmikantaheikennyksissä käytettiin nyt vielä
palkansaajajärjestöjen näyttävää keskinäistä
kädenvääntöä – työnantajien ja hallituksen
seuratessa vierestä partaansa naureskellen.

Paketti ei tuo lisää rahaa eläkkeisiin eikä työttömyysturvaan,
jos ei oteta lukuun jo aiemmin päätettyä pientä työttömyyspäivärahan
korotusta. Puhumattakaan, että paketilla korvattaisiin viime vuosina
eläkkeisiin ja työttömyysturvaan tehtyjä leikkauksia.
Kyse on nollasummapelistä, jossa toisten työttömien ja eläkeläisten
asemaa heikentämällä maksatetaan toisten työttömien
ja eläkeläisten pienet etujen parannukset.

Pahimmat työttömiin kohdistuvat heikennysesitykset ovat työttömyyseläkkeen
ja erorahan lakkauttaminen. Työttömyyseläkkeen lakkauttaminen
merkitsee pienempiä tuloja monille pitkäaikaistyöttömille.
Iso ja erittäin ruma temppu on erorahan lakkauttaminen ja sen korvaaminen
30 markan lisätyöttömyyspäivärahalla, jota maksettaisiin
130 päivän ajan. Se merkitsee suurta heikennystä ikääntyneille,
jotka irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Erorahana
he saavat yli 10 000 markkaa verottomana, mutta tehdyn ratkaisun perusteella
korvaus oli keskimäärin vain alle 4 000 markkaa, josta peritään
vero. Erorahaa on peritty ennen kaikkea suuremmilta työnantajailta,
joille sen poistaminen on suuri lahja. Kun esitetyllä muutoksella
työhistoria otetaan kriteeriksi työttömyysturvalle, sillä
avataan päätä valtionvarainministeri Sauli Niinistön
ajamalle työttömyysturvan porrastukselle.

Ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle paluun työssäoloehtoa
ei palauteta kuuteen kuukauteen, vaan se jää kahdeksaan kuukauteen,
vaikka ay-liike, työttömien liike ja jopa hallitusvasemmisto kuutta
kuukautta vielä äskettäin pontevasti vaativat. Esimerkiksi
tukityöllistetyistä ei juuri kukaan pääse palaamaan
ansiosidonnaiselle näillä ehdoilla.

Eläkeiän korottamista ajetaan esittämällä eläkeiän
haarukaksi 62-68 vuotta. Palkansaajia painostetaan eläköitymisen
myöhentämiseen määräämällä 62-63-vuotiaina
eläkkeelle jäävien eläkkeeseen alenema ja yli 63-vuotiaana
eläkkeelle jääville vastaavasti korotettu eläke. Eläkeiän
korottamista ajetaan myös nostamalla osa-aikaeläkkeelle pääsyn
ikärajaa ja alentamalla sen aikaista eläkekertymää sekä
vaikeuttamalla yksilölliselle varhaiseläkkeelle pääsyä.
Kaikki nämä ovat työnantajien ajaman joustavuuden mukaisia
esityksiä. Kepillä ja laihalla porkkanalla ”kannustetaan”
ihmisiä sinnittelemään pidempään työelämässä.

Suuren shown kohteena olleen eläkepalkan laskentaperiaatteen osalta
päädyttiin kompromissiin, jonka mukaan eläkkeitä lasketaan
vuodesta 2005 vuoden 2010 loppuun saakka kahdella mallilla, nykyisellä
kymmeneen viimeiseen työvuoteen ja uudella koko työhistoriaan
perustuvalla. Koko työhistorian ottaminen laskentaperiaatteeksi on
tappio suurimmalle osalle työntekijöitä, joilla on vakinaiset
työsuhteet. On käsittämätöntä, miksi koko
laskentatapa pitää määrätä heikoimpien, usein
työpaikkaa vaihtaneiden, esimerkiksi pätkätyöntekijöiden
mukaan. Miksei esimerkiksi pätkätyöntekijöiden osalta
voida soveltaa juuri heille edullista eli koko työhistoriaan tai parhaaseen
vuoteen perustuvaa laskentatapaa?

Summa summarum: esitetyllä paketilla ei paranneta työttömien
ja eläkeläisten asemaa, eikä se ole tarkoituskaan. Päinvastoin,
esitetyt ratkaisut tuovat lisää ongelmia tulevaisuudessa. (ES)

Afganistanin opposition nopeat voitot ja Talebanin romahdusmaiselta näyttävä
asemien menetys ovat rohkaisseet niitä, joiden mielestä sota on
oikea ja välttämätön keino ongelmien ratkaisemiseen.
Julistetaan, että USA:n pommitukset ovat osoittautuneet tehokkaiksi
ja vaatimukset niiden lopettamisesta vääriksi. Julistetaan, että
pommitusten päättäväinen jatkaminen on osoittautunut
hyväksi myös Afganistanin siviileille, sillä laajamittaisen
kansainvälisen avun toimittamiselle maahan on näin avautunut mahdollisuus.

Tuskin monikaan jää suremaan, jos Afganistania terrorisoinut
Taleban nyt ajetaan vuorille tai vaikkapa lopullisesti kukistetaan. Mutta
sodan kannattamisen tai vastustamisen näkökulmasta kyse ei olekaan
tästä vaan paljon isommista asioista, joita sodan puolustajien
ja pommitusten tehokkuuden ihailijoiden soisi miettivän.

Niiden maiden lista, joissa nälkää näkee puolet kansasta,
on pitkä. Yhteistä kaikille niille on, että niissä on
sota. Näin myös Afganistanissa. USA:n pommitukset ovat kiistatta
aiheuttaneet laajan humanitaarisen katastrofin. Eikä sodalle näy
sotimalla loppua. Niin hyvä kuin onkin, jos aiheutettua hätää
nyt päästään lievittämään.

Afganistan oli jo ennen uusinta sotaa maailman eniten miinoitettu maa.
Nyt USA:n pommitukset ovat aiheuttaneet ihmisuhrien lisäksi mittavia
ympäristötuhoja, ja Afganistaniin kylvetyt rypälepommit vaativat
uusia sodan uhreja vielä pitkään.

Voidaan myös kysyä, onko USA nyt synnyttänyt ”uuden
Tshetshenian”? Ovatko pommitukset ratkaisseet mitään? Yhtään
terroristia ei tiettävästi ole saatu kiinni eikä surmattu.
Miten ”terrorisminvastainen sota” jatkuu? Laajennetaanko se ”tehokkuudesta”
sokaistuneena seuraavaksi muualle? Saako sotapolitiikan menestys USA:n taipuvaisemmaksi
noudattamaan kansainvälisiä pelisääntöjä ja
edistämään oikeudenmukaista rauhaa Lähi-idässä
vai päinvastoin? (ES)