Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Palkansaajakeskusjärjestöt SAK, STTK ja Akava ovat päättäneet
tehdä perjantaista 12. joulukuuta yhteinen ”mielenilmaisupäivä”
työn puolesta, eli kääntäen viime aikojen rajua irtisanomisaaltoa
vastaan. Välillä on puhuttu myös ”toimintapäivästä”.

Edellä on käytetty lainausmerkkejä siksikin, että
vielä ei ole juuri minkäänlaista selvyyttä siitä,
mitä joulukuun 12. päivänä oikeastaan tulee tapahtumaan,
koska keskusjärjestöt jättivät – sinänsä ehkä
kyllä aiheellisestikin – jäsen- eli alaliitoille avoimeksi ottaa
tarkemmin kantaa, millä eri tavoin tuo mielenilmaus 12.12. konkreettisesti
järjestetään – työpaikoilla, ja niiden ulkopuolella.

Ainakin yksi SAK-lainen teollisuusliitto, Paperiliitto, ei tyydy keskusliittojen
toistaiseksi siis varsin epämääräisesti peräänkuuluttamaan
mielenilmaisuun 12.12., vaan päätti tiistaina järjestää
jo ensi keskiviikkona 3.12. eli puolisentoista viikkoa aikaisemmin oman
kunnon lakon, joka kestää yhden vuorokauden – ”kunnon”
lakon sikäli, ettei tarvitse spekuloida, mitä silloin tapahtuu.

Eli kuten liiton tuoreehko puheenjohtaja Jouko Ahonen julkistaessaan
lakkopäätösuutisen tiistaina lainasi Paperiliiton entistä
legendaarista puheenjohtaja Veikko Ahtolaa: ”Kun puhe ei auta eikä
lyödäkään saa, ei auta muu kuin panna persettä
penkkiin”…

Ainakin tältä osin Ahonen onkin oivaltanut sen ainoan perinteisen
tavan saada kapitalisti kuuntelemaan työntekijän puhetta, eli
hidastamalla edes hetkeksi rahavirtaa firman kassatilille.

Myös muissa liitoissa saattaa vielä kehkeytyä konkreettista
toimintaa viimeistään 12.12. mennessä. Mitä se tarkemmin
olisi, on paha mennä ulkopuolelta neuvomaan.

Yhdestä asiasta olisi silti syytä varoittaa. Kun on puhuttu
ammattiyhdistyskentän ”paineista” erinäisiin vastatoimiin,
syntyy hakematta ajatus, että ay-liikkeen huippujohto houkuttuu lähtemään
vain tämän paineen päästämiseen ilmoille ikään
kuin varaventtiilin kautta, järjestämällä ehkä
sinänsä näyttäviä esiintymisiä jotka eivät
kuitenkaan johda mihinkään konkreettisiin tuloksiin itse ajettavana
olevan asian suhteen.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli SAK:n vuonna 1991
järjestämä suurmielenosoitus silloisen Esko Ahon porvarihallituksen
politiikkaa vastaan. Helsingin Senaatintori saatiin kyllä komeasti
täyteen, mutta eipä hallituksen politiikka siitä juuri miksikään
muuttunut.

Vaan olipahan tehty jotakin!

Nytkin on sinänsä erittäin hyvä, että tehdään
jotakin. Parempi tehdä edes jotakin kuin ei mitään. Silti
olisi tärkeä nähdä, ettei nyt vain kuvitella yhden ”toimintapäivän”
riittävän nykyisen irtisanomisaallon pysäyttämiseen.
Parhaimmillaankin 12.12. voi olla vain lähtölaukaus ammattiyhdistysliikkeen
jäsenistön joukkovoimalla toteuttamalle jatkuvalle toiminnalle
suurpääoman mielivaltaa vastaan. (TM)

Turkin Istanbulissa tehtiin toissa ja viime viikolla neljä tuhoisaa
pommi-iskua, ensin kaksi synagogiin ja sitten kaksi brittiläisiin kohteisiin.
Yli 50:stä iskuissa kuolleesta ja 600:sta loukkaantuneesta lähes
kaikki olivat turkkilaisia.

Iskuihin syyllisiksi arveltiin heti ”al-Qaidaa” ja/tai siihen
kytköksissä olevia turkkilaisia islamistiryhmiä. Nimettömissä
puheluissa ja sähköpostiviesteissä vastuun iskuista ottivatkin
sekä ”al-Qaida” että kaksi turkkilaista ryhmää
”IBDA-C” ja ”Abu Hafs el Masrin marttyyrien prikaati”.

Monet terrorismiasiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei
mikään viitannut ”al-Qaidaan” ja ettei ryhmän toiminnasta
Turkissa ole ollut mitään viitteitä. ”Al-Qaidasta”
on vain tullut vakioepäilty mihin tahansa terroritekoon. Syyskuun 11.
päivän terrori-iskujen jälkeen ”al-Qaidan” – alun
perin CIA:n perustaman ryhmän – nimissä alettiin yhtäkkiä
ottaa vastuu milloin mistäkin terroriteoista. Näin siitä
huolimatta, että Osama bin Laden kieltäytyi ottamasta ”kunniaa”
11.9. iskuista pian tapahtuman jälkeen antamassaan lehtihaastattelussa.

Myös ”IBDA-C” ja muut samankaltaiset islamistiryhmät
on asiantuntijoiden mukaan pitkälti tuhottu ja niiden johtajat pidätetty
tai tapettu, joten niillä ei uskota olevan resursseja näin vaativiin
iskuihin.

Turkin viranomaisten halua mennä yli siitä, mistä aita
on matalin, osoittaa uusin väite, jonka mukaan Istanbulin iskuista
oli vastuussa neljä Turkin kurdia, joilla oli yhteyksiä ”al-Qaidaan”.
”Syylliset” on jo haudattu hiljaisuudessa.

Al-Qaidan ja sen turkkilaisten hengenheimolaisten syyllisyyttä on
perusteltu motiivilla. Turkki on ainoa muslimienemmistöinen valtio,
jolla on läheiset poliittiset ja sotilaalliset suhteet sekä USA:han
että Israeliin ja samalla intressejä Irakissa. Selityksen mukaan
pommi-iskuilla haluttiin viestittää, että jos Turkki jatkaa
yhteistyötä USA:n ja Israelin kanssa, turkkilaiset joutuvat kärsimään
lisää vastaavia onnettomuuksia.

Selitys vain ontuu pahasti. Miksi mikään radikaali muslimiryhmä
hyökkäisi juuri niitä muslimeja vastaan, jotka 90-prosenttisesti
ovat vastustaneet USA:n hyökkäystä Irakiin ja vastustuksellaan
saaneet aikaan sen, että Turkki joutui kieltämään USA:lta
ns. toisen rintaman avaamisen Turkin kautta Pohjois-Irakiin.

Sitä paitsi kaikki Turkin lehdet samoin kuin Turkin ja USA:n viranomaiset
ovat olleet samaa mieltä siitä, että pommi-iskut vaikuttavat
juuri päinvastoin kuin terroristien väitetty tarkoitus oli: Turkin
johto joutuu liittoutumaan – tai saa tekosyyn liittoutua – yhä tiiviimmin
USA:n ja Israelin kanssa ja osoittamaan solidaarisuuttaan George W. Bushin
ja Ariel Sharonin ”terrorismin vastaiselle sodalle”.

Samaa muuten vannottiin USA:n ja Turkin sotilasjohdon USA:n Williamsburgissa
17.-19. marraskuussa pidetyissä kokouksissa, joista ensimmäinen
sattumalta (?) alkoi päivää ennen synagogiin tehtyjä
iskuja. Tapaamisessa oli USA:n puolelta mukana myös apulaispuolustusministeri
Paul Wolfowitz, USA:n sotapolitiikan pääarkkitehti ja Israelin
äärioikeiston edustaja Bushin hallinnossa. Istanbulin iskujen
ollessa jo tiedossa Wolfowitz korosti nimenomaan, että yritykset Turkin
erottamiseksi USA:sta ja Israelista on nyt estetty.

Monet tarkkailijat ovat kiinnittäneet huomiota myös siihen,
että Turkki oli toukokuisessa Bilderberg-seuran kokouksessa ankaran
painostuksen kohteena Irakin takia. Sitä kehotettiin toimimaan yhteistyössä
USA:n kanssa tai kantamaan seuraukset. Niin ikään on huomautettu,
että Irakin sodan virallisen loppumisen jälkeen Turkki edelleen
vaati USA:n ja Israelin kaavaileman, Mosulista Haifaan johtavan öljyputkilinjan
romuttamista ja öljyn kuljettamista sen sijaan turkkilaiseen Ceyhanin
satamaan. Turkkilaiset menivät jopa niin pitkälle, että varoittivat
Mosulin-Haifan linjan vaarantavan Turkin ja Israelin rauhanomaiset suhteet.

Myös toinen ajallinen yhteensattuma (?) on mielenkiintoinen: Bushin
virallinen valtiovierailu Britanniassa oli Bushin ja myös pääministeri
Tony Blairin kannalta äärimmäisen tärkeä, kun heidän
perustelunsa Irak-hyökkäykselle olivat romahtaneet ja kun Bush
tarvitsi vaalien lähestyessä myönteistä ulkomaista julkisuutta.
Brittien suuri mielenosoitus Bushin vierailua ja Irakin miehitystä
vastaan uhkasi romuttaa koko pr-tapahtuman.

Ensimmäiset iskut istanbulilaisiin synagogiin tehtiin neljä
päivää ennen Bushin saapumista Britanniaan, toiset iskut
valtiovierailun tärkeimmän päivän aamuna. Istanbulin
tapahtumat (ja USA:ssa myös mielenkiintoisesti ajoitettu Michael Jacksonin
pidätys) varastivat huomion 200 000 britin valtavalta mielenosoitukselta.

Bush ja Blair ilmestyivät pyhän suuttumuksen vallassa tiedotustilaisuuteen
itkien terrorismin uhreja ja julistaen oman rikollisen sotansa irakilaisia
vastaan ”terrorismin vastaiseksi sodaksi”. Aiheellinen kysymys
kuuluukin: miten mikään islamilainen tai ylipäänsä
lännen hegemoniaa vastustava ryhmä voi olla niin tyhmä, että
tarjoaa kultalautasella vastustajalleen kaikki aseet käteen?

Olivatpa Istanbulin iskujen tekijät keitä tahansa, heidän
veritekonsa hyödyttävät vain ja ainoastaan USA:n, Israelin
ja Britannian johtoa. (ES)