Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Euroopan unionin parlamenttivaalit olivat katastrofi sekä EU:lle että
EU-maiden vallanpitäjille. Jos EU olisi demokraattinen instituutio
ja sen johdossa ajattelukykyisiä ihmisiä, näillä olisi
täysi syy todeta epäonnistuneensa ja panna lappu luukulle.

Vihaiset eurooppalaiset nöyryyttivät johtajiaan ja äänestivät
EU-parlamenttiin runsaan määrän ehdokkaita ja ryhmiä,
jotka vastustavat Irakin sotaa, jäsenmaiden hallitsevia puolueita,
uusliberalismia, EU:n perustuslakia ja militarisointia ja myös unionia
sinänsä. Hallitsevat puolueet monissa jäsenmaissa kärsivät
rökäletappioita. Jos tulokset olisi siirretty suoraan kansalliselle
tasolle, monikaan hallitus ei olisi selvinnyt kaatumatta.

Eurooppalaiset protestoivat paitsi aktiivisesti äänestämällä,
myös passiivisesti jäämällä pois vaaliuurnilta.
Lähes 350 miljoonasta äänestäjästä vain surkeat
44,2 prosenttia meni vaaliuurnille. Se oli EY/EU:n historian alhaisin luku.
Tällaiselle tasolle ei tavallisesti ole vajottu muualla kuin Yhdysvalloissa.
Jos äänestäminen ei olisi eräissä maissa pakollista,
luku olisi ollut vielä katastrofaalisempi. Vielä vuoden 1979 vaaleissa
63 prosenttia äänioikeutetuista äänesti, mutta siitä
lähtien osallistuminen on jatkuvasti laskenut. Itäisen Euroopan
uusissa jäsenmaissa keskimääräinen äänestysvilkkaus
oli selvästi alle 30 prosentin, suurimmassa tulokasmaassa Puolassa
21 prosenttia.

Jotkut kommentaattorit ovat selittäneet alhaisen äänestysvilkkauden
syyksi EU:ta koskevan tiedon puutteen. Todellisuudessa monet eurooppalaiset
eivät äänestäneet, koska he aivan oikein pitävät
EU-instituutioita epädemokraattisina eliminä, jotka palvelevat
suuryhtiöiden etuja. Tässä suhteessa alhainen äänestysvilkkaus
ilmentää sekä jyrkkää yhteiskunnallista polarisaatiota
Euroopassa että kansanjoukkojen vieraantumista koko vallitsevasta poliittisesta
järjestelmästä.

Toisaalta tätä samaa ilmentää niiden puolueiden,
ryhmien ja ehdokkaiden menestys, jotka keskittyivät kampanjoissaan
EU:n arvosteluun tai koko unionin vastustamiseen. Ruotsissa EU-kriittinen
Kesäkuun lista sai sensaatiomaisen vaalivoiton. Britanniassa maan EU:sta
eroamista vaativa Itsenäisyyspuolue nelinkertaisti paikkamääränsä.
EU:ta vastustavat oikeistopuolueet etenivät myös Puolassa, Tshekissä
ja Unkarissa. Eräissä maissa kuten Hollannissa ja Itävallassa
EU:n korruption ja lahjonnan paljastamisessa kunnostautuneet ehdokkaat tekivät
läpimurron. Monet kommunistiset ja muut vasemmistopuolueet saavuttivat
hyvän tuloksen, vaikka tappioitakin kirjattiin.

Protestilla oli eri maissa eri muotoja, mutta yleinen piirre vaalituloksissa
oli äänestäjien tyytymättömyys vallassa oleviin
hallituksiin. Erityisesti sosiaalidemokraattiset puolueet, jotka ovat hallinneet
pitkähköjä aikoja ja pyrkineet purkamaan hyvinvointirakenteita,
kärsivät murskatappioita. Saksan sos.dem. puolue ja Britannian
Labour-puolue kirjasivat historiansa surkeimmat vaalitulokset. Ensin mainittu
hävisi myös paikallisvaalit, jälkimmäinen Thüringenin
osavaltiovaalit. Ruotsin demarit saivat huonoimman vaalituloksensa sitten
ensimmäisen maailmansodan. Puolassa hallituspuolue Vasemmistoliitto
romahti alle 10 prosentin kannatuksen.

Myös konservatiiviset puolueet kärsivät melkoisia tappioita
Ranskassa, Italiassa, Irlannissa, Tanskassa, Itävallassa, Hollannissa
ja Portugalissa. Tämä heijasti kansan kiukkua sekä hyvinvointirakenteiden
purkamista että näiden puolueiden Irakin sodalle antamaa tukea
kohtaan.

Erityisesti Silvio Berlusconin Forza Italia -puolueen ja Tony Blairin
Labourin tappiot johtuivat suurelta osin USA:n sotapolitiikan tukemisesta.
Sitä vastoin joukot kotiin Irakista vetänyt Espanjan hallitseva
sosialistipuolue säilytti ääniosuutensa.

Kun sekä hallitsevat vasemmisto- että oikeistopuolueet ovat
viime aikoina kärsineet vaalitappioita, mediassa on puhuttu ”äänestysvaroituksesta”.
Kyse ei kuitenkaan ole tilapäisestä varoituksesta. Nämä
niin sanotut ”kansanpuolueet” ovat pitkään voineet nojautua
suhteellisen vakaaseen kannatuspohjaan ja siten vuorotella johtavina hallituspuolueina
puoluekentän toisen puoliskon johtavien puolueiden kanssa. Niiden alamäki
on kuitenkin ollut käynnissä jo jonkin aikaa, ja niiden kannatuspohjan
mureneminen näkyi dramaattisesti eurovaaleissa.

Itse alamäki on ilmaus kasvavasta kuilusta kansanjoukkojen ja koko
porvarillisen poliittisen järjestelmän välillä. Kaikki
perinteiset instituutiot ja mekanismit, joiden avulla porvaristo oikeistolaisine
ja ”vasemmistolaisine” apulaisineen on hallinnut sodanjälkeisellä
kaudella, ovat joutumassa vakavaan kriisiin.

Kommunistien Suomessa ja muualla on tärkeää tutkia tätä
ilmiötä, kun he suuntautuvat tulevaisuuteen. Mikään
ei ole ikuista ja muuttumatonta. Murros on mahdollinen. (ES)

Suomi on muihin EU-maihin nähden jälkijunassa. EU-vaaleissa
muualla esiin tullut kansalaisten protesti ei Suomessa juuri näkynyt.
Suomessa äänestettiin melko tavanomaisesti. Kokoomus, lihavan
vaalikassan omanneet ehdokkaat, syrjintä ja tärkeiden linjakysymysten
kiertely voittivat. Yhteistä muiden EU-maiden kanssa oli vain alhainen
äänestysvilkkaus.

Aktiivinen protesti kanavoitui Suomessa lähinnä Anneli Jäätteenmäen
ja Esko Seppäsen kaltaisille ehdokkaille, Jäätteenmäelle
myötätunnon osoituksena Irak-ajojahdin takia, Seppäselle
tukena hänen valtavirrasta poikkeaville EU-linjauksilleen. Yhtä
kaikki kumpaisellekin annetut äänet auttoivat Keskustaa ja Vasemmistoliittoa
välttämään vaalitappion ja jatkamaan EU-myönteisellä
linjallaan.

Olennaisilta osin samanlaisia EU-näkemyksiä ja samanlaista
vaihtoehtoa, mille kapinoivat kansalaiset muissa EU-maissa kanavoivat rajun
protestinsa, edusti Suomen EU-vaaleissa SKP. Vähin varoin ja syrjittynä
SKP oli äveriäämpiin puolueisiin nähden kuin juoksija,
joka ammutaan kädet sidottuina matkaan sen jälkeen kun muut kilpailijat
ovat jo juosseet muutaman ratakierroksen. Silti SKP lisäsi hieman äänimääräänsä
verrattuna edellisiin eurovaaleihin. Mistään huomattavan protestin
kanavoitumisesta sille ei kuitenkaan voi puhua.

Eduskuntavaaleissa huomattava osa SKP:n potentiaalisista äänestäjistä
on kerta kerran jälkeen äänestänyt toisen puolueen ”vasemmistolaisia”
ja ”kommunistisia” ehdokkaita. EU-vaaleissa huomattava osa arvattavasti
protestoi boikotoimalla koko vaaleja, osa äänesti taas kerran
Seppästä. (Jos tämä oletus pitää paikkansa,
on lohdullista, että SKP lisäsi äänimääräänsä
, vaikka Seppäsen äänimäärä kasvoi noin 13
000:lla.)

Muiden EU-maiden äänestystulosten perusteella äänestäjät
siellä eivät ole kuulleet mitään siitä suomalaisesta
viisaudesta, jonka mukaan ”ääni pienelle puolueelle menee
hukkaan”, ”kannattaa äänestää niin, että
ääni vaikuttaa”, ”kannattaa äänestää
varmaa läpimenijää”. Tai jos ovat kuulleet, eivät
näissä vaaleissa ainakaan siitä välittäneet. Niinpä
nuo mokomat saivatkin vaaliuurnilla aikaan pienempiä ja suurempia mullistuksia.
Vallanpitäjät ovat kriisissä.

Meillä tuo viisaus on kunniassa, onhan se supisuomalainen. Ja niin
kauan kuin se on kunniassa, Suomen vallanpitäjät ja ”vakiintuneiden”
puolueiden pomot voivat jatkaa entiseen tapaan. Vaaleissa ”läpimenijät”
pysyvät suunnilleen samoina, eikä mikään muutu.

Heti kun riittävä määrä meistä tajuaa,
että tuo viisaus onkin suurta hölmöyttä, tulee murros,
poliittiset asetelmat alkavat muuttua – ja sen myötä poliittinen
linja. Uskaltaisiko näin uhkarohkeaa ”eurooppalaista” ajattelutapaa
meillä edes kokeilla? (ES)