Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Ensi keskiviikkona tulee kuluneeksi vuosi yhdysvaltalaisiin kohteisiin
tehdyistä terrori-iskuista.

Rauhanliike ja edistykselliset ihmiset kaikkialla maailmassa ensiksikin
tuomitsivat tuhansia siviiliuhreja vaatineet iskut rikoksina ihmisyyttä
vastaan ja vaativat niihin syyllisten saattamista oikeuden eteen. Toiseksi
korostettiin, että sota ei ole vastaus ja että terrorismia vastaan
on taisteltava laillisin ja diplomaattisin keinoin. Ja kolmanneksi korostettiin
välttämättömyyttä käydä käsiksi
terrorismiongelman perimmäisiin juuriin, maailmassa vallitseviin syviin
epäoikeudenmukaisuuksiin. USA:n itsensä muistutettiin olevan niistä
päävastuussa.

Kulunut vuosi on vahvistanut nämä näkökohdat kestäviksi,
vaikka paljon muuta onkin syyskuun 11. päivän osalta edelleen
epäselvää. USA:n johto myötäilijöineen valitsi
kuitenkin toisen, terrorismihysterian lietsomisen, vihankylvön, ”kostoiskujen”,
pommitusten, sodan ja kansalaisvapauksien rajoittamisen tien.

USA:n hyökkäys Afganistaniin, USA:n joukkojen ja sotilastukikohtien
levittäytyminen Keski-Aasiaan ja Kaukasiaan, USA:n häikäilemätön
unilateralismi ja irtautuminen kansainvälisistä sopimuksista,
USA:n suunnitelma iskeä seuraavaksi Irakiin ja yhä vahvistuvat
tiedot kaiken tämän kytkeytymisestä USA:n ylivaltapyrkimyksiin
ja maailman energiavarojen hallintaan tuovat lisävaloa syyskuun 11.
päivän tapahtumiin. Olipa koko totuus terrori-iskuista mikä
tahansa, niistä tuli USA:lle käyttökelpoinen tekosyy aloittaa
uusi entistä päättäväisempi yritys ”uuden
maailmanjärjestyksen” pystyttämiseksi (ks. myös sivu
10).

USA:n aggressiivisen politiikan ”oikeuttajana” ja maailman
yleistä mielipidettä harhauttavana kuorena on ”sota terrorismia
vastaan”. ”Sota terrorismia vastaan” on nerokas ajatusrakennelma.
Se on antanut ainakin tilapäisesti puhtia USA:n notkollaan olevalle
taloudelle ja uuden olemassaolon tarkoituksen haukkamaisten poliitikkojen,
aseteollisuuden edustajien ja turvallisuusspesialistien liittoutumalle,
jota jo entinen presidentti Dwight D. Eisenhower nimitti sotilaallisteolliseksi
kompleksiksi.

”Terrorisminvastaisen sodan” nerokkuus johtuu ensinnäkin
siitä, että se on saatavissa näyttämään jalolta,
väistämättömältä ja oikeutetulta taistelulta
kaikkien uhanalaisten ihmisten puolesta ”pahaa” vastaan. Siksi
siinä käytettäviä keinoja ja siihen uhrattavia resursseja
ei hevin aseteta kyseenalaisiksi.

”Terrorisminvastaisesta sodasta” tekee nerokkaan ylivertaisen
myös sen epämääräisyys. Koska terroristi, määritelmän
mukaisesti, voi olla kuka tahansa naapuritalossa, viereisessä lentokoneen
tuolissa tai metroaseman laiturilla oleva henkilö, ei koskaan voida
olla varmoja, kuka vihollinen on. Ja vielä tärkeämpää,
ei koskaan voida tietää, milloin terroristit on voitettu.

Tämän tuloksena ”terrorisminvastaisella sodalla”
on tavallaan kyky jatkua ikuisesti. Se voidaan lopettaa vain kun sen julistaneet
päättävät tehdä niin. Ja miksi he tekisivät?
Ikiliikkujan keksimisestä on puhuttu vitsinä, mutta nyt se on
keksitty.

Sodan ansiosta Geoge W.Bush on muuntunut pellehahmosta kansalliseksi
ikoniksi. Ennen syyskuun 11. päivää USA:n presidenttiä
pidettiin hiukan ääliömäisenä heppuna, jota pilkattiin
jopa tv:n suosikkiohjelmissa. Itse hänen valintansa laillisuus oli
kyseenalainen. Nyt tämä heppu on sotapresidentti, jokaisen isänmaallisen
amerikkalaisen ylipäällikkö.

Bushille ”terrorisminvastaisen sodan” loppuminen voisi merkitä
poliittista katastrofia. Mitä tapahtuikaan hänen isälleen?
George Bush senior oli suosittu presidentti, kun hän kävi sotaa
Irakia vastaan. Mutta heti kun sotiminen loppui, hänen suosionsa romahti.
Kun sota ei enää vienyt amerikkalaisten huomiota, he muistivat,
miksi he eivät pitäneet Bush vanhemmasta ja heittivät hänet
ulos Valkoisesta talosta.

Sitä vastoin Bush junior on keksinyt täydellisen tavan välttää
isänsä kohtalo, sodan ilman loppua. ”Sota terrorismia vastaan”
voi jatkua määrittelemättömän ajan, koska toisin
kuin Persianlahden sota tai toinen maailmansota tai edes kylmä sota
se ei sisällä mitään mitattavissa olevia menestyksen
kriteereitä. Eli kuten varapresidentti Dick Cheney sanoi, ”se
ei ehkä lopu meidän elinaikanamme”.

No, reaalipoliittinen ja reaalitaloudellinen todellisuus ei ehkä
sittenkään pitkän päälle taivu nerokkaan keksinnön
muottiin. Bushin hallinnon harjoittama voluntaristinen politiikka voi tukehtua
omaan mahdottomuuteensa. Ikiliikkujaa ei ehkä sittenkään
ole oikeasti keksitty. (ES)