Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Runsaan viikon aikana Irakin vastaisen sotavalmistelun alalla on tapahtunut
kaksi merkittävää asiaa.

Ensin oli USA:n presidentin George W. Bushin puhe YK:n yleiskokouksessa.
Puhe – tai oikeastaan saarna – oli olevinaan kääntymistä
maailmanjärjestön puoleen ja arvostuksen osoitus sille. Tästä
puhetta ovatkin ruskeakieliset kiitelleet. Todellisuudessa puhe oli ylimielistä
YK:n läksyttämistä ja syyllistämistä. Se oli yritys
syöttää YK:lle USA:n nykyhallinnon tulkinta Irak-asiassa
ja vaatimus toimia sen mukaisesti, jos aikoo ansaita Bushin ja kumppaneiden
arvostuksen. Bush itse asiassa kuulutti YK:lle: taipukaa sotaretkemme kannalle
tai me sodimme joka tapauksessa.

Sen saman valtion päämies, joka on viitannut kintaalla lukuisille
YK:n puitteissa aikaansaaduille kansainvälisille sopimuksille ja joka
sallii suojattinsa Israelin rikkoa jatkuvasti kaikkia YK:n turvallisuusneuvoston
päätöslauselmia, pauhasi tekopyhästi saartamansa, pommittamansa
ja sodalla uhkaamansa Irakin päätösrikkomuksista.

Bush julisti häikäilemättä yhden YK:n jäsenvaltion
hallituksen lainsuojattomaksi ja uhosi sen ”suistamista vallasta”.
Ennenkuulumatonta YK:n puhujakorokkeelta tämäkin. Mitään
uusia suoranaisia todisteita Irakiin kohdistamiensa syytösten tueksi
Bush ei esittänyt. Koko puhe oli pelkkää yleistä mantraa.
Kuvaava oli Bushin toteamus, että lopullinen varmuus Saddamin ydinaseesta
voidaan saada ehkä vasta silloin, kun hän käyttää
sitä ensimmäisen kerran.

Silmiinpistävää on, että Bush ei pitkässä
vaatimuslistassaan Irakille sanallakaan maininnut vaatimusta YK:n asetarkastajien
päästämisestä takaisin Irakiin. Bushin hallinnon edustajat
ovatkin moneen otteeseen antaneet ymmärtää, että asetarkastuskiistan
kohtalo ei ratkaise mitään ja että USA tulee joka tapauksessa
hyökkäämään Irakiin, pääsevätpä
asetarkastajat takaisin tai eivät.

Bushin hallinto on visusti varonut ehdollistamasta hyökkäystään
asetarkastuskysymykseen ja hiljaa luottanut siihen, että Irak ei peräänny
tässä asiassa.

Toinen merkittävä tapahtuma kuluneen runsaan viikon aikana
olikin se, että Irak ilmoitti hyväksyvänsä YK:n asetarkastajien
paluun maaperälleen. Ilmoitus veti niin sanotusti maton Washingtonin
haukkojen jalkojen alta, sillä USA:ta ja Israelia lukuun ottamatta
kaikki muut maat ovat koko ajan pitäneet tarkastuskiistan ratkaisua
keskeisenä kynnyskysymyksenä. Irakin ilmoitus saikin myönteisen
vastaanoton. USA:n johdossa se herätti raivoa.

Onko Irakin ilmoitus vilpitön vai ei, jää nähtäväksi.
Joka tapauksessa Irak – kuten koko maailma – on nyt voittanut aikaa ja USA:n
on vaikeampi jatkaa sotavalmisteluja muista piittaamatta. Vaikka Irakin
veto osoittautuisikin pluffiksi, se ei tietenkään oikeuta USA:ta
ryhtymään sotaan Irakia vastaan eikä YK:ta antamaan sille
valtuutusta.

Sodan vaara ei ole ohi, sillä USA:n näkökulmasta Irakin
mahdollisilla joukkotuhoaseilla tai asetarkastuskiistalla ei ole todellisuudessa
mitään merkitystä – muuta kuin propagandistinen merkitys
haettaessa julkisia tekosyitä hyökkäykselle. USA:n tavoitteena
on Irakin hallinnon kaataminen, Irakin miehittäminen ja laajemminkin
koko Lähi-idän ja Persianlahden alueen haltuunotto osana globaalin
herruuden suunnitelmaa ja öljyvarojen hallintaa. Tämä on
käynyt päivä päivältä selvemmäksi jokaiselle,
joka on vaivautunut perehtymään USA:n ulkopoliittisiin suunnitelmiin.

Kuolemanvakava kysymys onkin nyt, miten USA aikoo selviytyä Irakin
myönnytyksen aiheuttamasta esteestä. Mikä tahansa provokaatio
on mahdollinen esteen raivaamiseksi. Kannattaa olla valppaana ja osoittaa
mieltä sotaa vastaan. (ES)

Päinvastoin kuin mikä Suomessa on ollut viime vuosien trendi,
sosiaalidemokraatit Ruotsissa lupasivat viime sunnuntain valtiopäivävaalien
alla, että niin sanottu pohjoismainen hyvinvointivaltio aiotaan säilyttää,
terveydenhuolto- ja muita sosiaalimäärärahoja aiotaan jonkin
verran lisätä, eikä näin ollen ole varaa porvareiden
ajamiin tuloverohelpotuksiin.

Hiukan yllättäen länsinaapurin demareiden vaalilupaukset
upposivatkin niin hyvin äänestäjiin, että hallituspuolueen
onnistui jopa selvästi lisätä kannatustaan edellisvaaleihin
nähden – jotka toki olivat olleet aikamoinen pohjanoteeraus demareille,
joten siitä parantaminen ei ehkä ollutkaan niin suuri saavutus
kuin nyt näin jälkeenpäin voisi tuntua.

Demareiden vaalivoiton arvoa heikentää kuitenkin se, että
se saavutettiin lähes yksinomaan vasemmistopuolueen kustannuksella.
Tämä puolue menetti käytännössä juuri saman
verran kannatustaan kuin demarit omaansa lisäsivät.

Ruotsin vasemmistopuoluehan on profiloitunut selvästi vasemmistolaisempana
kuin sen suomalainen vastineensa vasemmistoliitto, joskin ero osittain selittyy
myös sillä, että edellinen ei ole istunut maansa hallituksessa,
jälkimmäinen sen sijaan jo vuosikausia.

Omassa itsekritiikissään vaalituloksen selvittyä vasemmistopuolue
on päätynyt siihen, että se oli sittenkin tukenut istuvan
demarihallituksen politiikkaa ”liikaa”. Toisaalta se ottaa itselleen
kunnian siitä, että vasemmistopuolueen oma ”vasemmistolaisuus”
hallituksen ulkopuolella on pakottanut demareitakin reivaamaan politiikkaansa
– tai ainakin vaalilupauksiaan – enemmän vasemmalle kuin mitä
muutoin olisi ollut tarvetta. Oikeampi selitys lienee kuitenkin se, että
äänestäjät halusivat nyt varmistaa hyvinvointivaltion
säilyttämisen, ja äänestivät siksi suoraan sitä
puoluetta, joka käytännössä on reaalinen hallitusvaihtoehto
porvareille.

Suomen tilanne on kuitenkin varsin erilainen kuin Ruotsin. Täällä
demarit eivät ole tunteneet tarvetta vasemmistolaisiin tai edes hyvinvointipalveluja
turvaaviin avauksiin, sillä he ovat oikeiston kanssa joka tapauksessa
samassa hallitusveneessä, ja onpa heillä siellä vielä
vasemmistoliittokin apusoutajana.

Meillä näyttäisi siltä, että nykyiset hallituspuolueet
haluavat säilyttää nykyisen sateenkaariyhteistyönsä
ensi maaliskuun vaalien jälkeenkin. Siksi ei sen enempää
demareilta kuin vasemmistoliitoltakaan liene odotettavissa samankaltaisia
hyvinvointipalveluiden turvaamislinjauksia kuin mitä Ruotsissa nyt
nähtiin. Yhteistyö kokoomuksen kanssa on tähän liian
”arvokasta”.

Toki ainahan maailmaan puhetta mahtuu, kunhan meillä vaalikampanja
pääsee kunnolla vauhtiin. SDP:n ja vasemmistoliiton osalta vain
saattaa muodostua ylipääsemättömän vaikeaksi vakuuttaa
äänestäjiä, että nyt olisi tulossa jokin todellinen
”sosiaalinen” muutos näiden puolueiden politiikkaan, kun
samat puolueet jo vuosikausia ovat hallituksessa olleet toteuttamassa nykyistä
leikkauslinjaa. (TM)