Palkkatukityöllistämisessä on kysymys ihmisarvosta

Uskalletaanpa kuvitella hirveä tulevaisuus, jossa työttömyys ei olisi poikkeus vaan kokonaan pysyvä yhteiskunnallinen tila. Ajatellaan tulevaisuutta, missä työ ei enää olisi ihmisarvon mitta. Toimeentulo olisi kuitenkin sidottu ihmisen työkykyyn. Työläisen työhalulla ei olisi mitään merkitystä, koska työtäkään ei olisi. Visioidaan vielä tulevaisuutta, missä palkkatuki – tuo yhteiskunnan vähemmän ylistetty, mutta elintärkeä väline – katoaisi kokonaan pois, leikkauspoliittisena toimena. Olemmeko jo siellä?

Työttömien keskusjärjestö huutaa nyt hälytysmerkkiä, jonka kaiun ei toivoisi katoavan virkamiesten muistioihin. Vuosikokouksessaan Kokkolassa järjestö linjasi, että pitkäaikaistyöttömät on ahdistettu yhteiskunnan laitamille – ei vahingossa vaan toistuvien poliittisten päätösten seurauksena. Tilanteessa, jossa työllistymisnäkymät ovat huonontuneet ja palvelut kaventuneet, työelämän ulkopuolelle jääneet eivät kaipaa enää lisäsanktioita – vaan mahdollisuuksia.

Työttömyyden nykyhetki: kuka jää jäljelle?

Työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen mukaan yli 115 000 ihmistä on ollut työttömänä yli vuoden – enemmän kuin pandemian pahimpina kuukausina. Näiden ihmisten joukossa on eri-ikäisiä, eri sukupuolta olevia ja eri tavoin työkykyisiä. Osa on muunsukupuolisia, jotka ovat kohdanneet syrjintää työmarkkinoilla. Osa on taiteilijoita, joiden tekemistä ei luokitella ”tuottavaksi”. Osa on pitkäaikaissairaita tai työkykynsä osin menettäneitä. Heitä kaikkia yhdistää se, että työ ei ole lakanut olemasta tärkeää – mutta yhteiskunta on lakannut tarjoamasta realistisia työllistymisen väyliä.

Samalla kun köyhyys syvenee, Orpo-Purran hallitus leikkaa. Sosiaaliturvaa on kiristetty, sote-järjestöiltä viety kymmeniä miljoonia ja palkkatukimäärärahat on kutistettu niin, että monilla paikkakunnilla palkkatukityötä ei ole enää tarjolla. Siinä missä budjettikehys kohtelee suurituloisia kevennyksillä, köyhimpiä kuritetaan yhä ohuemmaksi viedyllä turvaverkolla.

Palkkatuki on investointi

Työttömien valtakunnallisen keskusjärjestön mukaan palkkatuki ei ole yhteiskunnalle ”ylimääräinen meno” vaan sijoitus. Se on väylä niille, jotka eivät työllisty omatoimisesti tai tarvitsevat erityistä tukea. Se on mahdollisuus oppia, kehittyä, kuulua johonkin. Sen katkaiseminen ei vain lisää työttömyyttä, se lisää yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia ja ennen pitkää myös yhteiskunnallista epävakautta. Onko yhteiskunnalla todella varaa hylätä nämä ihmiset?

Kysymys ei ole vain hallituksen politiikasta vaan siitä, mitä yhteiskunta pitää ihmisarvon arvoisena. Jos palkkatukityöllistäminen hiipuu, katoaa myös yksi harvoista silloista pitkäaikaistyöttömyyden ja työelämän välillä. Jos silta katkeaa, kumpikin kärsii.

Palvelupolkuja vai katvealueita?

Tällä hetkellä yli 90 % pitkäaikaistyöttömistä ei ole mukana missään työllisyyttä edistävässä palvelussa. Voisi hyvin sanoa, että pitkäaikaistyöttämät on jätetty oman onnensa nojaan. Samalla järjestöt, jotka paikkaavat aukkoja viranomaispalveluissa, kamppailevat olemassaolostaan – rahoitus leikataan ja toimintaedellytykset kuihtuvat.

Kunnat ja hyvinvointialueet joutuvat valitsemaan: leikata kuntouttavaa työtoimintaa tai etsiä epävarmoista budjeteista katetta. Monilla alueilla valinta on jo tehty, ja seuraukset näkyvät: odotusajat pitenevät, palvelut vähenevät, yksilön ääni hukkuu.

Ihminen ei ole koneen osa

Taloutta tarkastellaan nykyään kuin koneistoa. Osat, jotka eivät toimi odotetusti, vaihdetaan tai jätetään varastoon. Mutta ihmisyhteiskunnassa tämä logiikka ei toimi – eikä sen tulisikaan toimia. Ihmisarvo ei voi riippua työllistymisprosentista. Ei myöskään siitä, kuinka nopeasti joku saa töitä.

Siksi palkkatuki on enemmän kuin hallinnollinen tukimuoto. Se on inhimillinen väline, jolla yhteiskunta ottaa kantaa siihen, kuka kuuluu mukaan. Kun tuki puuttuu, viesti on selvä: vain tuottavat kelpaavat. Nyt näyttää pahasti siltä, että poliittisella eliitillä ja päättäjillä mittarit ovat väärässä asennossa.

Tarvitsemme uudenlaista ajattelua

Onko mahdollista ajatella yhteiskuntaa, jossa jokaisella on arvo ilman ehtoja? Voisiko työ ymmärtää uudelleen – ei vain taloudellisena toimintona, vaan osallisuuden ja yhteyden välineenä? Miksi jatkuvasti leikataan niiltä, joilla ei enää ole mistä leikata? Mitä annettavaa marxilaisella ajatuksella työn kautta tapahtuvalla maailman muuttamisella on meille tarjota?

Kysymykset ovat vaikeita, mutta välttämättömiä. Ehkä juuri siksi ne eivät kuulu enää budjettineuvotteluihin vaan kadulle, kirjoihin, taiteeseen – ja meidän jokaisen keskusteluihin. Sillä jos vaaleilla valitut päättäjät ja kansanedustajat eivät pysty vastaamaan, on alettava kysyä entistä äänekkäämmin.