Punainen ja vihreä

Vaalien jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata, mihin sävyyn Suomen poliittisesta tilanteesta on keskusteltu ns. punavihreässä leirissä. Hallitusneuvotteluja on johtanut kokoomuksen Jyrki Katainen, joka ”meillä” äärivasemmalla voi hyvinkin olla Suomen inhotuin poliitikko. Yllätys on ollut havaita, että keskemmällä vasemmistossa Katainen ja kokoomus ovat yhtäkkiä saaneet laajan hyväksynnän. Vastavoimaksi nousseita perussuomalaisia sen sijaan kohdellaan uhkana, jonka edessä ollaan ihmeissään ja hädissään. Hätä on niin suuri, että jopa kokoomus kelpaa auttajaksi.

Olen osallistunut moniin poliittista tilannetta käsitteleviin nettikeskusteluihin. Todettuani, että perussuomalaisten kannatus ilmentää kapinaa globaalia uusliberalismia vastaan, punaviherväen reaktio on ollut ihmettelevä: ”Enpä ole tullut ajatelleeksi!” Tämä puolestaan ihmetyttää minua, sillä kommunistien keskusteluissa asiaa on pidetty päivänselvänä jo kauan ennen vaaleja. Se kapina, jonka olisi pitänyt kanavoitua vasemmalle, päätyikin tueksi uuskonservatiiviselle puolueelle.

Vihreiden ja vasemmistoliiton liepeillä ei näytetä ymmärtävän persujen kannatusbuumia lainkaan. Ilmiötä ole edes yritetty ymmärtää, vaan on keskitytty sen pahimpiin lieveilmiöihin (Halla-ahon rasistiset kirjoitukset, Hakkaraisen julkiset möläytykset) ja niiden mukana pinnallisesti torjuttu koko juttu. Se on tuntematon uhka, kuin trooppinen flunssavirus tai sukupuolitauti. Kun Soini ja kumppanit lensivät ulos hallituskuvioista, kokoomusjohtoinen ”sixpack” julistettiin sen kunniaksi suorastaan hyväksi vaihtoehdoksi – kunhan muutama punavihertävä pykälä saadaan hallitusohjelmaan. Muistutus siitä, että tuore gallup nosti persut jo Suomen ykköspuolueeksi, saa osakseen vähättelyä, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hiljentyä jo vaalituloksen paljastuessa.

Suuri osa vasemmistoliiton äänestäjistä tarkastelee varmasti asioita ihan aidosti katutasolta. Hyvä niin. Sitäkin huolestuttavampaa on, että vasemmistoon samastuvat nettiaktiivit leijailevat ihan muissa sfääreissä tai sulkeutuvat kammioihinsa. Puhetta riittää vapaasta informaatiosta, aikapankeista, vertaistaloudesta ja vähemmistöjen oikeuksista. Kaikki se on tarpeellista. Valitettavasti äänestäjien ylivoimainen enemmistö vierastaa esimerkiksi aikapankki-ideaa, koska tiedostaa, ettei raha ole koskaan pyörittänyt maailmaa niin täydellisesti kuin nyt. Yksilötasoinen järjestelmästä kieltäytyminen ja vastajärjestelmien luominen ei kiinnosta niin kuin avoin hyökkäys järjestelmän kimppuun. Ja vaikka persut eivät vastustakaan järjestelmää, he sentään hyökkäävät jonkin kimppuun tässä järjestelmässä.

Yksi asia on tullut nettikeskusteluissa ilmiselväksi: nuoret valtavirran vihreät ovat oikeistolaisia. Jos heille tarjoaa sosialismia, he vastaavat sellaisella kapitalismin ylistysryöpyllä, ettei kokoomusnuoriltakaan voinut kuvitella vastaavaa ennen 1990-lukua. Punertavaa vaihtoehtoa edusti vihreiden puheenjohtajakisassa Outi Alanko-Kahiluoto, mutta enemmistö vihreistä halusi Ville Niinistön, jonka vaihtaminen puolueen keulakuvaksi muistuttaa ajatustasoisesti Egon Krenzin työntämistä Erich Honeckerin tilalle DDR:ssä vuonna 1989. Kun syvempään muutokseen ei haluta taipua, annetaan muutosvaikutelma ulospäin vaihtamalla puheenjohtajaa. Näin vihreät jatkavat itsensä tekemistä tarpeettomaksi, kokoomuksen ja demareiden – vanhojen antikommunististen aseveljien – yhteiseksi monikulttuuriseksi osastoksi.

Perussuomalaisten massasuosio on joka tapauksessa tosiasia. Yhtä lailla on hyväksyttävä, ettei punavihreällä puolella ole näkyvissä mitään lääkettä tilanteeseen. Nyt on äärivasemmiston yhdistettävä voimansa ja tarjottava ihmisille uskottava vaihtoehto sekä persujen uuskonservatismia että viherkokoomuslaista uusliberalismia vastaan. Muussa tapauksessa moni hytisee tai hikoilee, vuodenajasta riippuen, pian ulkona – kirjaimellisesti.