Puukotus ei ole semantiikkaa

Kirjoitan tätä tammikuun viimeisen päivän iltana, ja hämmentävä päivä se onkin täällä nettiavaruudessa ollut. Tieto Jyväskylän kirjastopuukotuksesta tuli jo edellisenä iltana, mutta vaikka hätkähdinkin yhä sumeilemattomammaksi käyvää äärioikeistolaista väkivaltaa, en osannut ensi alkuun pitää tapausta kovin monimutkaisena. Pari breivikististä sekopäätä on saanut lietsottua itsensä suoraan toimintaan; vastenmielistä, mutta tokihan tyypit olisi helppo saada vastuuseen ja jalkarautoihin – ja tokihan koko laillisista muodoista yhä kiinni pitävä yhteiskunta kiirehtisi yksiselitteisesti tuomitsemaan yrityksen ohjata kansalaiskeskustelun kulkua teräaseella.

No, en nähtävästi ollut ottanut kyllin vakavasti sitä, mitä Dan Koivulaakso, Li Andersson ja Mikael Brunila ovat yrittäneet Äärioikeisto Suomessa -kirjassaan sanoa. Ensinnäkin, tarkempien uutistietojen valossa isku alkoi näyttää entistä organisoidummalta. Tässä ei enää ole kyse Pride-sumutuksen kaltaisesta summamutikassa heilumisesta, vaan järjestelmällisestä mielipidevainosta, joka kohdistuu tarkoin määriteltyihin kohteisiin. Sen tarkoitus on pelotella ja vaientaa: se täyttää siis terrorismin tunnusmerkit. Ihmishenkien menettäminenkään ei tällä menolla ole enää kaukana, ja sellainen olisi sodanjälkeisessä Suomessa kutakuinkin ainutlaatuista. Itse en ainakaan tee enää sitä virhettä, että suhtautuisin FDL:n kaltaisiin organisaatioihin hampaattomina pikkunatsien harrastuspiireinä.

Näiden tyyppien motiivit ovat joka tapauksessa aika ilmeiset: 1930-luvun alun Saksan toisinnosta siellä haaveillaan ja pidetään ykkösvihollisena demokratiaa ja vapaata yhteiskuntaa. Tämän pitäisi olla jo kaikille selvää.

Eipä vaan näytä olevan. Päivän mittaan keskustelu selväksi luulemani asian ympärillä on rönsyillyt melko surrealistisiin sfääreihin. Ensin joku radiotoimittaja itki siitä, miten natseja nyt kiusataan, sitten itse Eurooppa-ministeri Stubb tulkitsi todellisuutta luovasti uudelleen samaistamalla “äärivasemmiston” ja äärioikeiston keskenään identtisiksi marginaaliporukoiksi. Hänen jalanjäljissään useampikin taho intoutui puhumaan Jyväskylän tapauksesta kuin kyse olisi ollut kahden tasavahvan hörhöporukan tappelusta. Poliisiylijohtaja viittasi käytännössä kintaalla koko asialle, ja kaiken psykedelian huipentumana iltapuolella alettiin linkitellä perussuomalaisten varapuheenjohtajan Juho Eerolan lennokasta spekulaatiota siitä, että puukotus olisikin ollut niin kutsuttu false flag -operaatio, Koivulaakson ja kumppaneiden omaa työtä.

Sitä kun olisi luullut, että terroristinen hyökkäys ja puukotus uutisoitaisiin ja käsiteltäisiin terroristisena hyökkäyksenä ja puukotuksena – ja että jatkokeskustelu keskittyisi lähinnä siihen, miten moiseen syyllistyneet saataisiin pidettyä jatkossa kurissa.

Kaikella tällä paskapuheella, sumutuksella ja disinformaatiolla on kuitenkin tarkoituksensa. Perussuomalaisten kaksilla korteilla pelaavan rasistisiiven osalta sen hahmottaminen ei ole edes vaikeaa: Eerola ja kumppanit pitävät kynsin hampain kiinni hyödylliseksi kokemastaan uhrin roolista, siinä toivossa, että valhe menisi vielä ensi eduskuntavaaleissa jonkun kapakan nurkkapöydässä läpi. Uhrimentaliteettiin kuuluu satu siitä, että juuri “äärivasemmistolaiset” ja kaikenlaiset kammottavan monikulttuurisuuden ajajat olisivat sitä yhteiskuntavaarallista ja radikaalia porukkaa, persut ja heidän lievenatsinsa taas suoraselkäisen suomalaisen järjestyksen ajajia.

Stubbin löpinöiden motiiviksi oletan halun marginalisoida sellainen yhteiskunnallinen keskustelu, joka ei noudata valtapuolueemme kokoomuksen kaikelle yhteiskunnalliselle keskustelulle paaluttamia kulkusuuntia. Uuden vasemmiston noususta on suurissa kaupungeissa näkynyt merkkejä jo jonkin aikaa, ja äärioikeistokirjan kirjoittajista niin Koivulaakso kuin Anderssonkin valittiin syksyn vaaleissa suurkaupunkien valtuustoihin, jälkimmäinen huikealla äänivyöryllä. Heidän kaltaisensa poliitikot eivät suostu puhumaan sitä kieltä, mitä kokoomus haluaisi puhua. Ironista kyllä, euroliberaali Stubb päätyi tämän hankalan yhtälön edessä käytännössä puolustelemaan sen sorttista fanaatikkoporukkaa, jolle hänen kaltaisensa hahmot ovat vihollisia siinä missä vasemmistokin.

Niin sekavaa kuin verkkokeskustelu on monin paikoin ollutkin, siinä on merkkejä informaatiosodan rintamalinjojen vetämisestä. Tässä melskeessä totuus on jälleen kerran osoittautunut kovinkin joustavaksi käsitteeksi. Se ei mahda tuntua kovin rohkaisevalta ihmisistä, jotka saavat ihan konkreettisesti ja tosiasiassa pelätä henkensä puolesta.