Rikas, rakas, köyhä, varas…

Huomasin tässä eräänä päivänä yllättävän asian. Koin itseni valtavan, yltäkylläisen rikkaaksi. Olen viimeisen kymmenen vuotta tehnyt niin huonosti palkattuja töitä, etten ole koskaan voinut tuloillani leveillä. Kun joutuu pohtimaan kuinka maksaa laskunsa, on harvinaista herkkua tuntea itsensä vauraaksi.

Korjasin satoa puutarhasta, papuja, perunoita, kehäkukkia. Onnettomista puutarhanhoidollisista taidoistani huolimatta puutarhan antimet tuntuivat yltäkylläisiltä. Olen käynyt iltaisin uimassa läheisellä uimarannalla. Viileän veden henkeä salpaava syleily, kuun punainen, täyteläinen valo veden yllä, hitaasti ilmaan kohoava usva – niissä olisi ravintoa sielulle vaikka sadaksi vuodeksi.

Toisaalta, vaikka kokisin itseni kuinka vauraaksi tahansa, ilman tuloja laskut kasaantuvat pöydälleni. Vuokraa ei makseta kauneimmallakaan kuunsillalla, eikä lapselle saa ruokaa kaupasta näillä sanoilla tai kauneimmillakaan ajatuksilla. Vaikka jokainen voi elää yksinkertaisemmin, ovat köyhimmät meistä tilanteessa, jossa varaa ei ole yksinkertaisesti enää elää.

Olemmeko ymmärtäneet rikkauden aivan väärin ja toisaalta, asetammeko köyhyyden rajat huonosti? Rikkaus, joka syntyy rahan ja tavaran ahneudesta, poikii pahoinvointia sekä yksilölle, että koko maailmalle. Rikkaus, joka syntyy rakkaudesta ja elämänahneudesta synnyttää ja tukee koko maailman ja kantajansa hyvinvointia

Köyhyydessä elävien määrä pysyy tilastoissa samana, mutta käytännössä köyhyysrajan alapuolella elävien perheiden lasten määrä kaiken aikaa kasvaa. Lasten, joiden perheissä ei ole varaa ostaa ruokaa. Näin ei voi jatkua. Tuloerot paisuvat paisumistaan ja hallitus lupaa kasvattaa niitä entisestään. Ei porvareista ole heikompiaan tukemaan, heidän maailmassaan heikot sortuvat elon tiellä ja vahvat porskuttavat.

Heikki Tervahattu sanoi luennollaan viime talvena, että rikkaat tulisi asettaa vastuuseen markkinoimastaan kestämättömästä elämäntavasta. Totta. Täytyisi olla rohkeutta kohdata kerskakulutuksen hinta – herätä huomaamaan, että niiden, joilla on rahaa, on ”opeteltava elämään yksinkertaisemmin, että me köyhät voisimme yksinkertaisesti elää”. (Evo Morales) Kyse ei ole rahan tai hyvinvoinnin puutteesta, vaan uudelleen arvioinnista ja uudelleen jakamisesta.