Suomen talousteoreettiseen ja –poliittiseen keskusteluun on äskettäin tullut kaksi mielenkiintoista puheenvuoroa: Heikki Patomäen Tulevaisuuden politiikka ja aivan vastikään Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun, jonka esittely oli Tiedonantajassa 14. maaliskuuta.

Nämä molemmat ponnistavat John Maynard Keynesin töihin perustuvasta jälkikeynesiläisestä teoreettisesta traditiosta. Kummankin lähtökohtana on osoittaa uusklassisen, ortodoksisen ja myös niin sanottujen uuskeynesiläisten taloustieteellisten koulukuntien teoreettisten lähtökohtien onttous ja perusteettomat olettamukset.

Nämä koulukunnat ovat päässeet globaalisti lähes monopoliasemaan taloustieteellisessä koulutuksessa, mistä on seurannut tällä hetkellä Suomessakin vallitseva vaihtoehdottomuuden uusliberalistinen politiikka. Tämän politiikan mukaisesti julkista taloutta ajetaan alas, yksityistetään, leikataan ja sitä myötä kurjistetaan tavallisten ihmisten elinoloja. Politiikkaa sovelletaan EU:n ja IMF:n (Maailman valuuttarahasto) pakottamana – ja Suomen hallituksen hyväksymänä ja tukemana – monissa Euroopan maissa (esimerkiksi Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa), joihin on aiheutettu suunnaton sosiaalinen kriisi ja lähes 30 prosentin työttömyys. 

Täystyöllisyyden tavoite 

Ahokas&Holappa asettavat jälkikeynesiläisen talouspolitiikan tavoitteeksi täystyöllisyyden eli sen, että jokaiselle työssäkäyntiä haluavalle on olemassa työpaikka. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi kirjoittajat rakentavat uskottavan teoreettisen ja käytännöllis-poliittisen mallin, jonka perustana on kysynnän sääntely. Ajatuskulku on se, että lisäämällä investointeja (julkisia tai yksityisiä), jotka laajentavat tuotantoa, tuodaan talouteen lisää rahavirtoja, mikä lisää kulutuskysyntää.

Tällä talouden kasvattamisella täydennettynä muun muassa rahoitussektorin uudelleenjärjestelyllä, tulo- ja varallisuuserojen kaventamisella ja eräillä muilla toimenpiteillä saavutetaan tilanne, jossa jokaiselle töihin halukkaalle on työpaikka. Erinomainen tavoite! (sivut 113-114, 310-) 

Tuotannon kasvattamisen ongelma

Tällä hetkellä ilmakehän hiilidioksidi-pitoisuus on yli 400 ppm (miljoonasosaa), kun kestävän tason on arvioitu olevan 350 ppm. CO2- pitoisuuden kasvu jatkuu voimakkaana. Vuotuinen globaali uusiutuvien luonnonvarojen kulutus on noin 1,5-kertainen uusiutumiskykyyn nähden. Merien happamoituminen uhkaa vakavasti monia ekosysteemejä, pohjavesivarat ovat tuhoutumassa monin paikoin ja globaali typen ja fosforin kierto on vakavasti häiriintynyt.

Ahokas&Holappa toteavat useaan otteeseen, että kysynnän sääntelyn politiikka on rakennettava ja rakennettavissa myös ekologisesti kestävälle perustalle. Miten se tehdään, siihen heillä ei ole vastausta paria verotusesimerkkiä lukuun ottamatta.

Ongelma kokonaiskysynnän ja –kulutuksen kasvulle on siinä, että toistaiseksi ei ole kyetty osoittamaan niin sanottua irtikytkentää, jossa hiilidioksidin kasvu ilmakehässä ja luonnonvarojen kulutus eivät kasvaisi talouden kasvamisen myötä.

Patomäki ottaa kirjassaan esille yhden veromallin GKKV (Globaali kasvihuonekaasuvero) rämettyneen päästökaupan tilalle (Patomäki s. 121-129). Globaalin kokonaiskysynnän kasvattaminen ei sinänsä ratkaise myöskään globaalia rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän ristiriitaa. Jotta nykyisissä ekologisissa rajoissa, jotka ovat jo tulleet vastaan (ei vasta tulossa, kuten Patomäki s. 122 toteaa), voitaisiin saada jonkinlainen sosiaalisesti hyväksyttävä tila, tulisi rikkaan ja paljon kuluttavan pohjoisen kulutusta leikata radikaalisti (Suomessa vähintään puolella), jotta köyhille maille saataisiin ekologista kehittymistilaa. Miten tämä tehdään, siihen eivät jälkikeynesiläiset kirjoittajat anna vastausta.

Sen sijaan että lisätään globaalia kokonaiskysyntää, peruskysymys on siis se, miten sitä voidaan vähentää solidaarisesti niin, että työväestö ja globaalisti vähäosaiset eivät joudu kärsimään. Tähän oleelliseen kysymykseen ei ole vastausta. Jälkikeynesiläisten kritisoima uusklassinen teoria ja sen mukainen uusliberaali politiikka on tähän kykenemätön, sillä se on sekä ekologisesti että sosiaalisesti täysin kestämätöntä.

Uusliberalismia vai jälkikeynesiläistä kapitalismia?

Sinänsä talouspolitiikan lyhyen tähtäimen taktisella tasolla jälkikeynesiläisyys on sosiaalisesti verrattoman edistyksellistä esimerkiksi Katainen–Urpilainen–Arhinmäki-troikan edustamaan uusliberalistiseen linjaan nähden. Ahokas&Holappa näkevät kuitenkin nykymuotoisen kapitalistisen rahatalouden, sen markkinainstituutiot, hintamekanismit ja laajan yksityisen sektorin  positiivisena asiana ja työnsä lähtökohtana (s279, 284).

Tästä näkökulmasta jälkikeynesiläisyys on vain yksi teoria, jolla pyritään ikuistamaan kapitalistiset tuotantosuhteet. Patomäki kylläkin toteaa kirjassaan, että kapitalismi ei ole ikuinen yhteiskuntajärjestelmä.

Keynes hyväksyi Marxin kehittelemän kapitalismin arvonlisäyksen lain R -> T -> R+R´ (Raha R investoidaan raaka-aineisiin, koneisiin ja työvoimaan, joiden avulla tuotetaan Tavaroita T, jotka myydään markkinoilla voitolla hintaan R+R´) ja piti sitä omien teorioidensa yhtenä lähtökohtana. Lain soveltaminen jää kuitenkin puolitiehen.

Kyetäänkö jälkikeynesiläisen teorian pohjalta laatimaan käytännön poliittinen toimintaohjelma, jolla ratkaistaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta strategiset ekologiset ongelmat, jää nähtäväksi. Jotta siihen päästäisiin, teoriaan ja siitä johdettuun politiikkaan on kehitettävä vielä jotain todella merkittävää lisää.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa: Rahatalous haltuun. Irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Like 2014,400 s.

Heikki Patomäki: Tulevaisuuden politiikka. Kuinka lisätä vapautta ja toimia toisin. Into 2013, 186 s.

www.350.org