Roskan paavi vastustaa rasismia

Amerikkalainen kulttiohjaaja John Waters on vastuussa muun muassa Pink Flamingos sekä Serial Mom –elokuvista. Waters on koko ohjaajauransa aikana kyseenalaistanut pikkuporvarillisen maailmankuvan ja asettanut naurunalaiseksi monia kapitalismin ilmiöitä.

Mikään inhimillinen – tai epäinhimillinen – ei ole Watersille vierasta. Marginaalin kautta hän on saanut perspektiiviä asioihin. Watersin elokuvat ovat kuin peili, jonka välittämästä kuvasta ei poroporvarillinen, kaksinaismoralistinen kapitalismi ole pitänyt.

Nukketeatterista elokuviin

John Waters aloitti showmiehen uransa jo varhaisnuoruudessaan.

– Olin jotain kuuden vanha. Pyöritin omaa nukketeatteria ja esiinnyin kavereiden syntymäpäivillä. Tein sitä noin kaksitoistavuotiaaksi asti. Ja sain siitä peräti palkkaakin, 25 dollaria per esitys, mikä oli aika paljon rahaa penskalle 1950-luvulla. Sitten koko homma alkoi kyllästyttää minua. Aloin lisätä esityksiin kaikkea omituista, kuten tekoverta ja lohikäärmeitä. Kersat olivat välillä aika järkyttyneitä, kuvailee Waters.

Eräs syy alanvaihtoon oli se, ettei nukketeatterin pyörittäminen ollut enää kovin siistiä teini-ikäisen pojan kaveripiirissä.

Oli aika siirtyä elokuvan maailmaan. Ensimmäiset elokuvat tehtiin kengännauhabudjetilla, mutta mielettömällä innostuksella.

Watersista kehkeytyikin eräs 1900-luvun lopun kiistellymmistä ohjaajista, jolle kirjailija William Burroughs antoi lempinimen: ”Roskan paavi”. Yhdessä luottotoverinsa, drag-artisti Divinen (Harris Glenn Milstead) kanssa Waters teki muun muassa klassikkoelokuvan Pink Flamingos, joka on noussut kulttistatukseen ja oli suuri vaikuttaja esimerkiksi punk-kulttuurin synnyssä 1970-luvulla.

Kirjat ja Manson

John Waters toteaa, ettei koskaan teininä oikein sopeutunut ympäristöön.

– Muut juttelivat jostain urheilusta, mikä oli minusta aivan käsittämätöntä. Tajusin, että olen erilainen kuin muut. Itse uppouduin kirjoihin. Kirjojen kautta löysin vapauden olla oma itseni. Luin muun muassa Tennessee Williamsia ja Jean Genet’ä. Sitä kautta ymmärsin, että on olemassa erilaisia ihmisiä, muita kaupunkeja eri puolilla maailmaa – toisenlaista vapautta.

Waters inhosi koululaitosta.

– Luennoin nykyään säännöllisesti kouluissa, mutta minä ajattelen sitä eräänlaisena kostona. Nyhdän rahaa maailmasta, jota aina halveksuin. Välttelen myös luokkakokouksia. Ei minua kiinnosta, mitä sen aikaiset koulutoverini minusta ajattelevat.

Waters on aina ollut kiinnostunut omituisista ilmiöistä ja ihmisistä.

Waters on aina ollut kiinnostunut omituisista ilmiöistä ja ihmisistä. Vastikään kuollut hippikulttijohtaja Charles Manson on eräs hänen mielenkiinnon kohteistaan. Waters ei pidä Mansonista, mutta häntä selvästi kiehtoo Mansonin perintö: miten seinähullu psykopaatti sai suostuteltua mukaansa viattomia ihmisiä tekemään järjettömiä rikoksia.

– Haluan pitää etäisyyttä Mansoniin. Tiedän ihmisiä, jotka ihailevat häntä, enkä pidä siitä enkä halua millään tavalla rohkaista ketään siihen, sanoo Waters, joka elokuvissaan – erityisesti Serial Momissa – pohtii sarjamurhaajailmiötä, joka tuntuu olevan tyypillinen juuri amerikkalaisessa kulttuurissa.

Rasismi kuvottaa

Waters on kuin kotonaan erilaisten kuvottavien ilmiöiden keskellä. Mutta onko joku asia, joka ”roskan paavia” vielä jaksaa ällöttää?

”Halu olla samanlainen kuin muut, se vasta on outoa.”

– On. Se on rasismi ja ihmisten erilaisuutta kohtaan kokema pelko ja viha. Se on minusta outoa, koska en koskaan ole halunnut olla samanlainen kuin kaikki muut. Halu olla samanlainen kuin muut, se vasta on outoa. Se, että ihmiset vihaavat erilaisuutta, se on mielestäni kuvottavinta mitä on, lataa Waters