Sampanjaa vai keppanaa?

Punkkarit ovat edelleen parhaita. Tämä ei johdu siitä, että olen itse vanha punkkari, vaan on itse asiassa syy siihen, että minusta aikoinaan tuli sellainen. Se on mahtava taito, että osaa kolmen soinnun biisissä ottaa ja käsitellä yhteiskunnallista ongelmaa. Vieläpä luokkatietoisesti ja oivaltaen.

Tällainen fiilis tuli tänä kesänä Korkkivika-bändistä. Sen Elämän nurkkapöydässä -levyllä on monta hyvää laulua, suomalaisen lähiön arjesta. Se piirtää sen, miltä (poliittisen) eliitin elämä näyttää työväenluokasta käsin.

Paremmat ihmiset vetävät mansikoita ja sampanjaa, samalla kun toiset jonottavat näkkileipää tai nauttivat perunoita ja kolmoskaljaa. Korkkivian Proletariaatin kostossa sairasloma muuttuu aseeksi pääomaa vastaan. ”Työväen loma on rikkaan kidutusta.” Se on hiekkaa järjestelmän rattaisiin ja perseen näyttämistä osakkeenomistajille: tänään ette saa käyttööni työvoimaani ettekä siitä syntyvää voittoa.

Kommunistina tietenkin pohdin sitä, onko työväenluokka tietoinen ja missä määrin. Aika suuri osa ei ole, vaan kuvittelee nousseensa omistavaan luokkaan ostettuaan asunnon ja auton velaksi. Se ei kuitenkaan vielä tässä maailmassa tarkoita yhtään mitään. Tai oikeastaan se tekee tuosta ihmisestä hyvän järjestelmän tukipilarin, joka tekee kaikkensa maksaakseen lainansa ja tukeakseen järjestelmää, koska muuten hän menettää sen mitä on onnistunut hankkimaan. Köyhällä ei ole menetettävänä kuin kahleensa.

Punkissa noita kahleita usein kalistellaan. Monesti myös pussikaljan voimalla, mutta kuitenkin. Poliittinen korrektius ei pakota varomaan puheitaan. Siksi punk on vapauttavaa.
Ja toki. Humalikot ovat myös rasittavia ja huonotapaisia. Harva jaksaa itse selvin päin seurata sekoilua, eikä päihteistä varsinaisesti ole apua mielenterveydelle tai elämässä selviytymiselle. Myös Korkkivika näkee tämän. Sen mielestä ei voi olla niin, että päihteitä käyttävä ihminen on yksin vastuussa katkaisuhoidosta. Se on vastuutonta.

Tässäkin osutaan taas hienosti asian ytimeen. Jos järjestelmä vaatii ihmiseltä ponnistusta, johon hän ei voi yltää, se voimistaa syrjäytymistä ja itse asiassa luo tilanteen, jossa syrjäyttäminen on aktiivista. Se ei enää ole vahinko vaan tarkoituksellista ja syventää edelleen sitä eroa, joka on viiden tähden kauniiden ihmisten ja työläisten välillä.
”Niin kaunis on viiden tähden ihminen. Minä sitten taas en, olen työläinen!

Taas poljettu maahan on proletariaatti, nyt vittu alkaa työselibaatti!”

Saikku on se protesti, johon yltää. Mennään sitä kohti, että tulee aika, jolloin sen lisäksi voi tehdä paljon muutakin. Kumous kytee.