”Suomella ei ikinä varaa taisteluhelikoptereihin”

Alkuperäinen kirjoittaja: Thomas Micklin

Puolustusvoimien komentaja, kenraali Gustav Hägglund ei ole luopunut
haaveestaan hankkia Suomelle huippukalliita taisteluhelikoptereita, vaikka
eduskunta on suunnitelman jo kertaalleen tyrmännyt. Vielä tänä
keväänä eduskunnalle annettavaan hallituksen turvallisuus-
ja puolustuspoliittisen selonteon tarkistukseen taisteluhelikoptereiden
hankinta yritettäneen taas ujuttaa mukaan.

Tähän tapaan arvioi tuoreessa kirjassaan ”Maanpuolustusta
vai suurvaltapolitiikkaa? Taisteluhelikoptereiden ja Hornet-hävittäjien
kova hinta” toimittaja-kirjailija Pentti Sainio. Kirja ilmestyi viime
perjantaina Suomen Rauhanpuolustajien ja LIKE Kustannuksen toimesta.

Keväällä 1997 hallitus antoi eduskunnalle pääesikunnassa
ja puolustusministeriössä valmistellun turvallisuus- ja puolustuspoliittisen
selonteon.

Selonteon mukaan Suomen maanpuolustuksen tarpeiden suuntaviivat vuosille
1998-2008 pitivät sisällääön mm. maavoimien sota-aikaisten
joukkojen painopisteen kehittämisen kolmeen ns. valmiusyhtymään.
Nämä kolme prikaatia, yhteensä 15 000 sotilasta, olisivat
sodan ajan hyvin varustettu, tulivoimainen ja entistä liikkuvampi ”taistelunyrkki”.

Helikopterit keskiössä

Valmiusprikaatien toiminnan suhteen korostettiin täysin uuden helikopterijärjestelmän
hankkimista joukkojen liikkuvuuden lisäämiseksi. Kuljetushelikopterit
kuljettaisivat sotilaita ja ”saattohelikopterit” eli taisteluhelikopterit
suojaisivat näitä kuljetuksia.

Helikopterisuunnitelmien taustalla oli sinänsä ”normaali”
tarve armeijan vanhojen venäläisvalmisteisten keskiraskaitten
kuljetushelikopterien uusimiseen. Selonteossa ei kuitenkaan tyydytty vain
elinkaarensa päähän tulleiden vanhojen kuljetuskopterien
korvaamiseen vaastaavanlaisilla mutta uudemmilla ja moderneimilla koneilla.
Hankittavat kopterit haluttiin liittää osaksi täysin uutta
operatiivista taistelujärjestelmää eli periaatteessa aivan
uudeksi aselajiksi, ilmarynnäkköjoukoksi.

Jotta kuljetushelikoptereita voitaisiin käyttää varsinaisessa
taistelutoiminnassa, niiden lisäksi tarvittaisiin vielä raskaasti
aseistettuja ns. saattohelikoptereita näitä miehistönkuljetuskoptereita
suojaamaan.

Selonteon ehdittyä lopulliseen eduskuntakäsittelyyn, kahden
helikopterityypin hankinnan korkea yhteishinta — 3,8 miljardia markkaa
— sai eduskunnan kuitenkin nikottelemaan. Se pienensi valmiusyhtymien hankintavaltuuksia
1,6 miljardilla markalla, ja pudotti taisteluhelikopterit hankintalistalta.
Kuljetushelikoptereiden hankintaan myönnettiin ”vain” 2,2
miljardia markkaa.

Mietinnössään eduskunnan valtiovarainvaliokunta ei kuitenkaan
ottanut ”kantaa mahdolliseen saattohelikoptereiden hankintaan tulevaisuudessa”.
Puolustusselonteon tarkistus onkin nyt tulossa eduskunnan käsittelyyn
vielä tämän kevään aikana, ja kirjan tekijän
Pentti Sainion arvion mukaan jo kerran tyrmätylle taisteluhelikopterihankkeelle
pyritään taas kinuamaan rahaa.

”Mahdottoman kallis hanke”

Pentti Sainio osoittaa kirjassaan yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti,
miten mahdottoman kallis hanke taisteluhelikopterit olisi.

Sainion mukaan taisteluhelikoptereiden hankkiminen ei olisi vain yksittäinen
kaluston valinta muiden joukossa, vaan helikoptereiden varaan kaavailtujen
ilmarynnäkköjoukkojen tuottaminen olisi niin suuri ja kallis operaatio,
että maanpuolustuksen rahat riittäisivät enää ainoastaan
niiden pyörittämiseen. Ja ennen kaikkea: niiden rakentaminen ei
lisäisi Suomen sotilaallista turvallisuutta, vaan päin vastoin
vähentäisi maavoimiemme pelotevaikutusta ratkaisevasti.

Tosiasiassa taisteluhelikopterit romuttaisivat koko alueellisen puolustuksemme
materiaalisen, teknisen ja henkisen pohjan, koska ne vaatisivat huiman lisäyksen
puolustusmäärärahoihin, eikä sellaista ole näkyvissä
edes muihin kipeästi tarvittaviin kalustohankintoihin.

”Samaa hintaluokkaa kuin Hornet-kauppa”

Kun Suomeen aikoinaan päätettiin hankkia kuuluisat Hornet-hävittäjät,
kauppa runnottiin eduskunnassa läpi reilun 9 miljardin markan hankintana.
Vuonna 2000 loppulasku osoittautui kuitenkin kaksi kertaa suuremmaksi: noin
18 miljardia markkaa.

Eikä tässäkään ole vielä loppua näkyvissä,
sillä vieläkin puuttuu osa Hornetien tarvitsemista asejärjestelmistä.
Ja vaikka viimeinen yhteensä 64 Hornetista luovutettiin ilmavoimille
elokuussa 2000, näistä taistelukelpoisia on vielä vain 15,
ja muutaman vuoden kuluttuakin vasta 30. Lentotunteja varten on liian vähän
rahaa, ja ohjaajistakin on huutava pula.

Pentti Sainio vertaakin mahdollista taisteluhelikopterihankintaa kustannuksiltaan
samaa suuruusluokkaa olevaksi kuin Hornet-kauppa aikoinaan. Kehittynein
kaupan oleva taisteluhelikopteri on amerikkalainen Apache AH 64 eli tuttavallisemmin
”Apassi”, ja asejärjestelmineen se on samaa hintaluokkaa
kuin Hornet-hävittäjäkin.

Elokuussa 1995 Pohjoisen maanpuolustusalueen komentaja, kenraaliluutnantti
Lasse Wächter väläytti, että himoittuja taisteluhelikoptereita
voisi olla ehkä saman verran kuin Hornetejakin, eli 64 kappaletta.
Yhdessä kuljetushelikopterien kanssa taisteluhelikopterihankinta paisuisi
tässä mittaluokassa jopa noin 20 miljardin markan tasolle.

Pentti Sainio osoittaa kuitenkin, ettei näin suureksi mitoitettuun
kopterikalustoon Suomesta riittäisi edes lentäjiä. Siinä
missä Hornetiin riittää sentään vain yksi pilotti,
Apassiin niitä tarvitaan kaksi. Yhdessä esimerkiksi 40 kuljetushelikopterin
tarvitseman lentäjän kanssa koko ilmarynnäkköjoukkoon
tarvittaisiin varamiehistöineen kaikkiaan noin 400 erikoiskoulutettua
lentäjää. Nytkään lentäjiä ei riitä
tarpeeksi edes Hornetien puikkoihin.

”Kehittyneinkin kopteri on susi”

Teknisesti kehittynein markkinoilla oleva taisteluhelikopteri on siis
amerikkalainen, McDonnell Douglasin aikoinaan kehittämä, nykyisin
Boeing-yhtiön hallussa oleva Apache AH 64 eli Apassi.

Vuoden 1991 Persianlahden sodassa Apassi nousi suureen maineeseen, mutta
jälkeen päin osoittautui, että sikäläisissä
aavikko-olosuhteissa sen toimintaominaisuudet olivat vain erityisen suotuisat.

Paljon huonommin Apassi sen sijaan menestyi Naton käymässä
Jugoslavian vastaisessa sodassa vuonna 1999. Tuolloin Kosovon liepeille
siirrettiin 24 Apassia. Siirto noin tuhannen kilometrin päästä
Saksasta kesti peräti 23 päivää tilausvahvistuksesta.

Koptereiden suojaksi tarvittiin 6 200 sotilasta ja 26 000 tonnia välineitä.
Koko kuljetusoperaatio maksoi 3,5 miljardia markkaa.

Useita viikkoja kestäneiden harjoitusten, huoltojen ja muiden viritysten
jälkeen yhdysvaltalainen sodanjohto päätyi ulkopuolisille
varsin yllätykselliseen ratkaisuun: Apassit päätettiin jättää
kokonaan käyttämättä varsinaisiin sotatoimiin — tappioiden
pelossa! Osoittautui näet, että Apassit ovat niin haavoittuvia,
että pahimmillaan on pelättävissä jopa 50 nouseva tappioprosentti…

Suojaksi tarkoitettu taisteluhelikopteri tarvitsee siis todellisuudessa
itse suojaa. Kosovossakin sattui Apasseille pelkissä harjoituksissa
useita onnettomuuksia. Niissä kuoli kaksi Apassi-lentäjää.
Muuten ainoat Naton miestappiot koko Jugoslavia-operaatiossa.

Tässä tapauksessa Pentti Sainion mukaan Apassien käyttämättä
jättäminen johtui myös siitä, että suurten tappioiden
pelättiin myös johtavan Yhdysvaltain ja sen armeijan sekä
kopterien valmistajan Boeingin kasvojen menetykseen. Eipä olisi kukaan
enää halunut ostaa sellaista ”taisteluhelikopteria”,
joka ei pysy ilmassa.

On huomattava, että vaikka tässä esimerkissä onkin
käytetty nimenomaan kalleinta mutta asiantuntijoiden mukaan myös
kaikkein kehittyneintä taisteluhelikopterityyppiä Apassia, ei
ongelma voine olla pienempi halvempienkaan koptereiden kohdalla. Sen minkä
”säästää” hinnassa, häviää
vastaavasti tehossa.

Koko kopteripakka sekaisin

Vaikka taisteluhelikopterien hankinnasta ei siis ole olemassa mitään
päätöstä, puolustusvoimain korkein johto komentaja Gustav
Hägglund etunenässä haluaa kuitenkin yhä ujuttaa ne
mukaan kuvaan ensi tilassa.

Sen sijaan uusista kuljetushelikoptereista on olemassa 2,2 miljardin
tilausvaltuutus, mutta näidenkin koptereiden konkreettinen hankintaprosessi
on pahasti jumissa.

Muodollisesti nämä ongelmat johtuvat siitä, että
Suomi on suuntautunut kuljetushelikoptereiden yhteishankintaan Ruotsin,
Norjan ja Tanskan kanssa. Näin ajatellaan saatavan ”paljousalennusta”
hankintahintaan.

Nyt on vain osoittautunut varsin vaikeaksi löytää sellainen
yhteinen kopterityyppi, joka soveltuisi kaikkien neljän pohjoismaan
todellisuudessa varsin erilaisiin tarpeisiin. Etenkin Norja ja Tanska haluaa
kevyempiä, mm. meriolosuhteisiin sopivia koptereita. Jo tämä
on aiheuttanut sen, että ”yhteiskopterin” suurimmaksi mahdolliseksi
painoksi on määritelty 15 000 kiloa. Tällöin se voisi
kuljettaa vain 16 taistelijaa varusteineen kerrallaan.

Yhteispohjoismaisen kuljetushelikopterikaupan piti alun perin toteutua
jo syksyllä 1998. Sen jälkeen määräaikaa on usean
kerran jouduttu myöhentämään. Mitään lopullista
ratkaisua ei vieläkään ole tehty, vaan seuraavaksi tarjolla
ovat ajankohdat kevät tai kesä 2001.

Auki on myös Suomeen hankittavien kuljetushelikopterien tarkka lukumäärä.
Se riippuu siitä, kuinka suuria ja minkälaisen kuljetuskyvin omaavia
koptereita lopulta hankitaan.

Kenraali Hägglund on tosin puhunut noin 30 kopterin määrästä.
Mihin niitäkään lopulta käytettäisiin, on sekin
vielä epävarmaa. Tässäkin paljon riippuu siitä,
mihin kopterimalliin lopulta päädytään.

Entisen kaltaisiin tehtäviin, eli nykyisten vanhentuneiden koptereiden
korvaajiksi ei olisi niinkään vaikeata löytää sopiva
malli — siihen riittäisi vähempikin määrä kuin
30. Mutta mikäli todella suuntaudutaan uudenlaisiin tehtäviin,
eli taistelujoukkojen kuljettamiseen kriisikohteeseen, tulee heti uusia
ongelmia.

Ensinnäkin 30 kuljetuskopterin hankintaan nykyinen tilausvaltuus
eli 2,2 miljardia markkaa ei riitä. Mutta vaikka rahaa saataisiin lisää,
puolustusministeriön määrittelemään kuljetustarpeeseen
eivät edes 30 helikopteria riitä.

Ministeriön selvityksen mukaan näet koptereilla ”on kyettävä
siirtämään samanaikaisesti kolme komppaniaa (360-450 henkilöä
varusteineen) ja vuorokaudessa yhdeksän komppaniaa (1 080-1 350 henkilöä
varusteineen) yli 300 kilometrin päähän”.

Tällaiseen eivät tietenkään riitä edes 30 helikopteria,
mikäli kuhunkin mahtuu tuo ”yhteispohjoismaiseksi” määritelty
kuljetuskyky 16 sotilasta per kone.

Asiantuntijat samaa mieltä

Pentti Sainion uuden kirjan julkistamistilaisuuden yhteyteen oli järjestetty
myös pienimuotoinen paneelikeskustelu, jossa kolme alan asiantuntijaa
lausui mielipiteensä kirjan johtopäätöksistä.

Panelissa Ilmavoimien majuri evp. Lars Olof Fredriksson, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen
TAPRIn vieraileva tutkija, everstiluutnantti evp. Arto Nokkala sekä
Suomen Rauhanpuolustajien edustajana tutkija Markku Kangaspuro olivat yhtä
mieltä siitä, että Sainion kirjassaan esittämät
arviot ovat pääpiirteissään oikean suuntaiset.

Kuten itsekin lentäjänä toiminut majuri evp. Lars Olof
Fredriksson asian ilmaisi:

— En ole onnistunut löytämään kirjasta ainoatakaan
selvää virhettä.