Suomen linja koetuksella – Irak-jupakka ja (ulko)poliittiset linjaukset
Tuula Helne
tarkastelee väitöskirjassaan
Syrjäytymisen
yhteiskunta
(2002)
kriittistä konstruktionismia
, jonka ”tavoitteena
ei ole vain tarkastella, miten vallitseva sosiaalinen järjestys on
konstruoitu, vaan myös tämän konstruktion dekonstruoiminen
(purkaminen ja kyseenalaistaminen) sekä mahdollisesti sen rekonstruoiminen
(osallistuminen sen uudelleen rakentamiseen)”.
Edellä todettu tuo mieleen USA:n ja Ison-Britannian Irakiin kohdistaman
hyökkäyksen erään perustelun, jonka mukaan hyökkäyksen
jälkeen osallistutaan rauhanturvaamiseen ja jälleenrakennustyöhön.
Tähän näkemykseen liittyvä vaarallisuus sisältyy
tapauksiin, joissa tavallaan oikeutetaan sota lupaamalla
edeltä
käsin
hyökkääjälle, että hyökkäyksen
kohteeksi joutuvalle maalle annetaan ”humanitääristä
apua” (yksittäisten valtioiden ja/tai esim. YK:n toimesta) sen
jälkeen kun hyökkäysvaihe on ohi.
Hajonneen yhteiskunnan korjausehdotuksia tarkastellessaan Helne toteaa
osuvasti, että ”sairauteen suositeltu hoitomuoto onkin outo: sairauden
ja suorastaan ’kuolion’ vaivaamasta ruumiista irtautuneiden osien liittäminen
siihen takaisin.” Tämän toteamuksen jälkeen Helne kysyy
aiheellisesti: ”Onko taustalla ajatus, ettei koko yhteiskuntaa tervehdyttävää
uutta moraalia voi syntyä ilman tällaista
moraaliseksi nähtyä
ponnistusta ? Vai olisiko niin, ettei moraalilla ole asian kanssa mitään
tekemistä ?”.
Syrjäytymiskeskustelua koskeneet Helnen kysymykset voidaan esittää
myös ja nimenomaan kansainvälisen politiikan alueella. USA:n suorittamien
Bagdadin ja muiden kaupunkien massiivisten pommitusten yhteydessä näytettiin
tv-kuvia lähinnä siviileihin kohdistuneesta kuvottavasta väkivallasta.
Ehkä karmein esimerkki oli kautta maailman levinnyt kuva pikkulapsesta,
joka pommituksessa oli menettänyt molemmat kätensä ja jalkansa.
Pommituksilla tuhottiin myös irakilaisen yhteiskunnan infrastruktuuri.
Voidaan perustellusti kysyä, täytyykö ”yhteiskuntaa
tervehdyttävä uusi moraali” ostaa näin hirvittävällä
hinnalla eli amerikkalaisella pommi- ja dollarimoraalilla?
Välittömästi voidaan myös kysyä, että ei
kai esim. Suomi voi omaksua kansainvälisessä politiikassa itselleen
ensisijaiseksi tehtäväksi ”(yhteiskunta)ruumiista irrotettujen
osien takaisinliittäjän” roolia, vaikka
Urho Kekkonen
jossakin yhteydessä viittasikin siihen, että Suomen tulisi kansainvälisissä
suhteissa omaksua enemmän lääkärin kuin tuomarin rooli?
Suomen kannalta kyse on äärimmäisen tärkeästä
linjavalinnasta: valitseeko se reaalipoliittisen, sotien syttymistä
edeltä käsin torjuvan linjan vai valitseeko se yksipuolisen, edeltä
käsin hyökkääjälle luvatun ”rauhanturvaajan”
ja ”jälleenrakentajan” roolin.
Viimeksi mainittu muistuttaa yksilötasolla pahimmillaan henkilöä,
joka kärsivällisesti ja ehtoja asettamatta siivoaa ja korjailee
isojen poikien aiheuttamat vahingot, sirpaleet, oksennukset jne. Eräs
keskeinen keino sotien syttymisen estämisessä on strategia, jossa
hyökkäykseen ryhtynyt osapuoli kantaa itse mahdollisimman suuren
vastuun myös hyökkäyksensä jälkiseurauksista.
Kuluvan vuoden kesäkuun puolivälissä SDP:n puheenjohtaja
Paavo Lipponen
kummasteli nimeä mainitsematta ulkoministeri
Erkki Tuomiojan
lausuntoa, jonka mukaan ”Suomen (ei) välttämättä
ole perusteltua osallistua rauhanturvaamisoperaatioon Irakisssa, vaikka
sillä olisi Yhdistyneiden kansakuntien valtuutuskin”. Lipponen
luonnehti Tuomiojan näkemystä ”varsin tavattomaksi lausunnoksi”
(
Helsingin Sanomat
15.6).
Tuomiojan lausunto esitetyssä muodossa vaikuttaa sikäli perustellulta,
että YK:n valtuutus ei voine merkitä Suomelle suoraviivaista
velvoitetta, vaan Suomella on suvereenina valtiona oikeus YK-valtuutuksesta
riippumatta harkita missä olosuhteissa ja millaisten ehtojen vallitessa
rauhanturvaamiseen osallistutaan tai ei osallistuta.
Ilta-Sanomien
11.3.03 käsittelemien tietojen pohjalta
(jotka perustuivat IS:n käsiinsä saamaan ulkoministeriön
salaiseksi leimattuun raporttiin Lipposen ja
George W
Bushin
tapaamisesta Washingtonissa viime joulukuussa) tuntuu selvältä,
että oppositiojohtaja
Anneli Jäätteenmäellä
oli moraalinen oikeus (ja suoranainen velvollisuus) kysyä sen Suomen
ulkopoliittisen linjan perään, jota Lipponen IS:n haltuunsa saamien
tietojen mukaan edusti.
Edellä mainittu
Kari Valtosen
laatima Ilta-Sanomien kirjoitus
oli otsikoitu ”Bush kiitti Suomea ’liittymisestä koalitioon´
”. Siinä todettiin mm., että ”Suomen pääministerin
vierailua käsittelevän raportin mukaan Lipponen kertoi tasavallan
presidentin ja hallituksen päätöksestä suhtautua myönteisesti
Yhdysvaltain pyyntöön olla mukana mahdollisen konfliktin jälkeisessä
Irakin vakauttamisessa humanitäärisen avun ja rauhanturvatoiminnan
kautta.”
Tämä oli tuhansien suomalaisten silmien edessä olevaa
tekstiä ja jälkeen päin ajatellen olisi ollut tavatonta,
ellei oppositiojohtaja ja pääministeriehdokas Jäätteenmäki
olisi reagoinut tällaisiin taustatietoihin. Tuossa samassa IS:n numerossa
ministeri
Max Jakobson
vähätteli Jäätteenmäen
reagointia luonnehtien sitä saivarteluksi ja todeten: ”Olemme
(USA:n kanssa ) liittolaisia siinä mielessä, että olemme
luvanneet humanitääristä apua. Se ei kuitenkaan leimaa meitä
liittolaisiksi tulevassa sodassa.”
Viimeksi mainituilla väitteillä Jakobson yrittää
johtaa lukijaa harhaan. Hän ei kuitenkaan onnistu harhauttamaan historiallista
totuutta, sillä nerokkaan saksalaisen filosofin
G.W.F. Hegelin
esiin nostama ”historian järjen viekkaus” ylittää
Jakobsoninkin viekkauden. Asia on nimittäin niin, että edeltä
käsin luvattu humanitäärinen apu ei ehkä välttämättä
leimaa ”meitä” (sotilaallisiksi) liittolaisiksi hyökkääjien
kanssa (se siitä vielä puuttuisi), mutta tuon avun lupaaminen
etukäteen kuten Jakobson edellä ”suositteli”, merkitsee
”konstruktionistisen” toimintatavan nostamista Suomen harjoittaman
reaalipolitiikan edelle.
Se merkitsee pidemmällä tähtäyksellä Suomen
tähänastisen puolueettomuus- ja liittoutumattomuuslinjan ovelaa
siirtämistä vahvemman (USA:n ja Ison-Britannian) tueksi. Jakobsonin
kannattama, etukäteen luvattava ”humanitäärinen apu”
merkitsee toteutuessaan samalla liukumista Urho Kekkosen ”Suomi on
rauhan puolella sotaa vastaan” -teesistä kohti teesiä ”Suomi
on sodan puolella rauhaa vastaan”.
Viimeksi mainittu väite julistetaan poliittisten pelureiden toimesta
tietysti paikkansapitämättömäksi, mutta mainittua kehitystähän
tapahtuu vääjäämättä jopa pelureiden tahdosta
riippumatta ja sitä mukaa mitä suurempia panoksia Dostojevskin
pelurit sijoittavat peliin. Pelurit ja eräät poliittiset johtajat
yrittävät hämätä sen tosiasian, että silloin
ja sikäli kun on kysymys hyökkääjälle annettavasta
etukäteisestä lupauksesta humanitäärisen avun tai rauhanturvaamisen
suhteen (malliin: särkekää te pojat, kyllä me sitten
autamme jälkien korjaamisessa), kyse ei enää ole puolueettomuuteen
tai liittoutumattomuuteen tukeutuvasta ulkopolitiikasta. Suomen rooli ei
silloin myöskään enää ole lääkärin,
vaan pikemminkin puoskarin rooli.
Jäätteenmäen toimesta tapahtunut Bushin ja Lipposen keskustelun
erään keskeisen osan jälkiperääminen (liittyneenä
siihen tosiasiaan, että Suomessa oli samaan aikaan tapahtunut lähes
ennennäkemätön
sodanvastaisen mielialan nousu
massiivisine
mielenosoitusmarsseineen ja muine rauhantapahtumineen) johti ilmeisesti
siihen, että Suomen poliittinen johto joutui ainakin jossakin määrin
panemaan jäitä hattuun etukäteisten Irakin rauhanturvaamis-
ja jälleenrakennuspuheiden suhteen.
On vaikea nähdä, että Jäätteenmäen pyrkimys
varmistua ja saada täsmennystä Suomen virallisen ulkopoliittisen
linjan olemuksesta ja mahdollisesta muutossuuntautumisesta olisi sinänsä
ollut jotenkin väärää ja tuomittavaa. Kiistelty kysymys
on, onko hän pyrkimyksissään jotenkin käyttänyt
väärin salaisiksi julistettuja asiakirjoja. Tässäkin
on kuitenkin taustalla asia, jonka presidentti
Mauno Koivisto
nosti
esiin Ylen Radio 1:ssä 18.7.03 kysellessään, että mitä
sellaista Irak-jupakan yhteydessä paljastettiin, mitä ei olisi
saanut paljastaa. ”Jos tämän proseduurisotkun ohella kysytään
tätä itse asiaa, niin minulle on jäänyt epäselväksi,
paljastettiinko joku valtiosalaisuus, jota ei olisi saanut paljastaa,”
Koivisto kyseli.
Jäätteenmäen kannalta ”raskauttavin” tekijä
ulkopoliittisesti arvioiden oli aivan ilmeisesti, että hän kritisoi
vaalikampanjansa yhteydessä Lipposen Irak-politiikkaa ja että
tuo kritiikki pohjautui ratkaisevasti Lipposen Bushille antamaan etukäteiseen
lupaukseen humanitäärisestä avusta ja rauhanturvatoiminnasta
(MTV3:n vaalitentti 6.3.03).
Kokoomuksen ja muidenkin piirien taholta on nähtävissä suuntaus,
jossa edellä puheena ollut Jäätteenmäen edustama ulkopoliittinen
kriittisyys halutaan leimata aiheettomaksi, virheelliseksi ja ikäväksi
”välinäytökseksi” ja vaatia palattavaksi ”normaalille”
Lipposen viitoittamalle linjalle. Viimeksi todetun suhteen on vähintäänkin
viittauksellista Helsingin Sanomien 16.7. pääkirjoitus otsikolla
”Vanhasen yritettävä sovittautua Lipposen EU-linjauksiin”.
Pääkirjoittaja toteaa mm., että pääministeri
Matti
Vanhasen
varovaisuus ”tarkoittaa todennäköisesti ja
toivottavasti vain sitä, että pääministerinä Vanhanen
valmistautuu sovittautumaan Lipposen hallitusten linjauksiin ja muuttamaan
monia aikaisempia näkemyksiään”.
Yritys palauttaa Lipposen edustama USA-myönteinen suuntaus lähemmäs
perinteistä suomalaista puolueettomuuslinjaa tuli Jäätteenmäelle
kalliiksi. Nimi on enne eli
Bjarne Kallis
väitti mm., että
”poliisi suojelee Jäätteenmäkeä”. Tuohon voisi
sanoa, että jonkun kai on pakko suojella kun ei kerran jumala (eikä
jumalan edustaja maan päällä) suojele.
Monet muutkin kansanedustajat
kantoivat kiitettävästi
kortensa kekoon siinä ala-arvoisessa näytelmässä, jota
Suomen kansalle tarjottiin suorassa tv-lähetyksessä eduskunnan
täysistunnosta 18. kesäkuuta, jolloin Jäätteenmäki
antoi Irak-jupakkaa koskevan pääministerin ilmoituksen. Lähes
talvisodan yksimielisyyttä lähennellen Jäätteenmäkeä
vastaan oli noussut kokonainen sukupuolikiintiöistä kiinnipitämätön
moralistien armeija
Bjarne Kalliksesta
Ville Itälän
kautta
Osmo Soininvaaraan
.
Maija Perhosta Suvi Lindenin
kautta
Tuija Braxiin (Suvi-Anne Siimestä ja Outi Ojalaa tietenkään
unohtamatta) jne.
Asiaan liittyi eduskuntavaaleissa tappion kärsineiden puolueiden
kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden kostonhalu ja hallitukseen pääsemishinku.
Poliittisen vaikuttamisen osalta ”oppositionisteille” taisi kuitenkin
jäädä luu käteen. Jäätteenmäen eroa seuranneissa
lyhyissä hallitusneuvotteluissa hallitusovet napsahtivat Villen, Osmon,
Suvi-Annen, Bjarnen jne. auki jääneiden suiden edestä kiinni
”kirjan kannet kiinni” -periaatteella – käyttääksemme
puoluesihteeri
Eero Heinäluoman
leikkisää ilmaisua.
Tämänkin ”ministerimylläkän” eniten kärsivä
osapuoli on tavallinen kansa, jolle tarjotaan sirkushuveja ja näytösoikeudenkäyntejä,
mutta ei leveämpää leipää, vaan päinvastoin
lomautuksia ja irtisanomisia enemmän kuin aikoihin. Uusi hallitusohjelma
on lähes kopio ellei suoranainen kloonaus aikaisemmasta mitään
sanomattomasta ohjelmasta, joka ei lupaa hyvää varsinkaan heikompiosaiselle
kansanosalle.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
