Suuren käänteen vuosipäivä

Alkuperäinen kirjoittaja: (ES)

Sunnuntaina 19. syyskuuta tulee kuluneeksi 60 vuotta välirauhansopimuksen solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton sekä muiden Suomen kanssa sotatilassa olleiden valtioiden välillä.

Syksy 1944 merkitsi suurta myönteistä käännettä ennen kaikkea Suomelle. Hitler-Saksan rinnalla käydyn hyökkäyssodan kääntyminen tappioksi ja rauhan solmiminen pelasti maamme enemmältä fasismin kanssarikollisuuden häpeältä ja joutumiselta Suur-Saksan imperiumin maakunnaksi, pelasti maamme itsenäisyyden. Välirauhansopimus aloitti maamme itsenäisen rauhantahtoisen ulkopolitiikan ja naapuriystävyyden rakentamisen aikakauden. Välirauhansopimuksella kaikille suomalaisille ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa turvattiin ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet. SKP ja muut uudet voimat astuivat politiikan näyttämölle. Alkoi yhteiskunnallisten uudistusten ja hyvinvointivaltion rakentamisen kausi.

Niin suuresta myönteisestä käänteestä oli kysymys, että Suomen oikeistohenkinen eliitti päätti jo hyvissä ajoin: tätähän ei sitten juhlita, pidetään toiset juhlat!

Pitkin kesää niin sanotun jatkosodan todellinen olemus häivytettiin taka-alalle ja lavastettiin valheilla Suomen suuren ”torjuntavoiton” juhlia. Suomen ja Neuvostoliiton aselevon vuosipäivän tienoilla 4. syyskuuta Matti Vanhasen hallitus järjesti sitten juhlaseminaarin ”torjuntavoiton” kunniaksi. Seminaarin ajankohdallakin haluttiin viestittää, että juhlitaan ”torjuntavoittoa”, ei välirauhansopimusta. ”Torjuntavoiton” ratkaisevaa merkitystä hokivat seminaarissa niin presidentti Tarja Halonen kuin sotahistorian professori Ohto Manninenkin. Manninen väitti Neuvostoliiton tavoitelleen Suomen haltuunottoa ja miehittämistä vedoten yksittäisiin sotilasportaan ehdotuksiin, jotka korkein neuvostojohto hylkäsi – kuten Manninen hyvin tietää.

Päivää ennen juhlaseminaaria 3. syyskuuta Helsingin Sanomissa ilmestyi Max Jakobsonin mammuttijuttu otsikolla ”Torjuntavoitto avasi tien rauhaan”. Juttu alkoi uskomattomalla historianväärennöksellä. Jakobson kertoi, miten amerikkalaiset ja brittisotilaat 6. kesäkuuta 1944 suorittivat Normandian rannikolla ”sankarillisen avauksen laajamittaiseen operaatioon, joka 11 kuukautta myöhemmin johti Saksan häviöön”. ”Mutta missä viipyi puna-armeija?”, Jakobson kysyi viitaten Neuvostoliiton länsiliittoutuneille lupaamaan suurhyökkäykseen ja vastasi: ”Kolme vuorokautta myöhemmin kesäkuun 9. päivänä puna-armeija hyökkäsikin – mutta ei kohti Berliiniä vaan Karjalan kannaksen läntisellä rannikkokaistalla 15 kilometrin levyisellä lohkolla suuntana Viipuri.”

Toisin sanoen Jakobson pönkitti tällaisella silmänkääntötempulla myyttiä Neuvostoliitosta länsiliittolaisiaan kohtaa epälojaalina ja päärintamalla toimettomana ”vapaamatkustajana”, joka sen sijaan yritti vallata ”sivussa” olleen Suomen mutta jonka yrityksen Suomi ”torjuntavoitollaan” esti.

Tietysti Jakobson tietää, että Neuvostoliitto oli kantanut ennen Normandian maihinnousua kolmen vuoden ajan yksinään koko Saksan vastaisen sodan taakan Euroopassa, että Neuvostoliiton ja Saksan välinen rintama oli kaikilla mittareilla mitaten ylivoimaisesti toisen maailmansodan päärintama niin ennen Normandiaa kuin sen jälkeenkin, että neuvostoarmeija oli jo kauan ennen Normandiaa kääntänyt sodan kulun ja edennyt raskain uhrein kohti länttä ja että taisteluissa Suomen suunnalla oli vain pienehkö osa sen kokonaisvoimista.

Senkin Jakobson tietää, että pitkän neuvostoarmeijan vastaisen maarintaman muodostanut ja Leningradin porteilla sijainnut Suomi, jonka maaperällä oli vahvoja saksalaisjoukkoja, oli sotilaalliselta kannalta kaikkea muuta kuin ”sivussa”.

Mutta etsiessään lisätodisteita torjuntavoitto-myytin tueksi Jakobson päätti ”rohkeasti” luottaa lukijoiden tietämättömyyteen. Samaa luottamista oli jutun loppuosakin. Se oli ns. apologeettista historianselitystä, jossa vararikon kärsineiden Suomen sotapoliitikkojen tarrautuminen Saksaan ja rauhanteon viivyttely selitettiin parhain päin – kaukonäköiseksi, oikea-aikaiseksi ja ainoaksi mahdolliseksi toiminnaksi, jolle ei ollut vaihtoehtoja.

”Menneisyys, synkkä ja verinenkään, ei ole häpeämistä, vaan oppimista varten”, sanoi Urho Kekkonen välirauhansopimuksen 30-vuotispäivän lausunnossaan 1974. Suomen oikeistohenkinen nykyeliitti on kehittänyt tästä oman versionsa: ”Menneisyys ei ole häpeämistä eikä oppimista, vaan tosiasioiden unohtamista ja valehtelua varten.”

Asetelma Suomi vastaan Neuvostoliitto, joka torjuntavoittojuhlinnassa on pyritty luomaan, on näennäinen. Tosiasiat unohtamalla ja valehtelemalla ei tehdä kunniaa Suomelle ja sodassa taistelleille ja kärsineille suomalaisille, vaan maalle ja kansalle suuria onnettomuuksia aiheuttaneelle sotapolitiikalle ja liittolaisuudelle Natsi-Saksan kanssa.

Sitä paitsi historianvääristelyllä ja suuntautumisella uuteen ulkopoliittiseen seikkailuun on yhteys. Ensin mainittu palvelee jälkimmäistä.