TA-ARVIO: Tavallinen ihme
Murhaa hautova mies ajautuu umpikujaan kuultuaan uhrinsa itsemurha-aikeista; kaappihomo kohtaa katkerointuneen poikansa ex-vaimonsa kuolinvuoteen ääressä; kokenut naistenmies rakastuu nuoreen naiseen, joka pitää itseään vastuussa perheensä kuolemasta – kun kaikki nämä melodramaatiikan täyteiset tarinat kiedotaan yhteen ja samaan juoneen, lopputulos muistuttaa joko saippuaoopperaa tai Shakespearen tasoista draamaa.
Kuten Susan Sontag on todennut: ”Vain aidosti syvälliset tai anteeksipyytelemättömän hävyttömät rohkeavat käsitellä todella suuria aiheita”. Mika Kaurismäen Kolme viisasta miestä on elokuva, joka ei vierasta elämää suurempia henkilöhahmoja, mutta onnistuu esittämään heidät mitä tavanomaisimmalla tavalla. Taito tuoda erityislaatuisuuteen tavallisuuden tuntua ja saada arkipäiväinen näyttämään monumentaaliselta on kaikkien hienojen näytelmien avain. Juuri tämän Kaurismäki hallitsee mestarillisesti kertoessaan tarinan kolmesta keski-ikäisestä, kouluajoista lähtien toisensa tunteneesta ystävyksestä, jotka kohtalo heittää yhteen eräänä jouluaattona.
Poliisina elantonsa ansaitseva Matti (Pertti Sveholm) kiidättää venäläisen vaimonsa sairaalaan synnyttämään tyttövauvan, jota kuitenkin epäilee äpäräksi. Erkki (Kari Heiskanen) – ammattivalokuvaaja – harhauttaa ex-vaimoaan piiloutumalla joulupukin nutun ja parran alle voidakseen tavata poikaansa valepuvun suojista edes hetken verran. Ranskassa näyttelijänä työskentelevä Rauno (Timo Torikka) palaa jouluksi Helsinkiin tapaamaan entistä vaimoaan ja poikaansa, jolta saa kuitenkin pian kuulla suru-uutisen: äiti on tappanut itsensä.
Myös Erkki on päättänyt ottaa oman henkensä, Matti taas aikoo kostaa vaimonsa kanssa maanneelle miehelle. Yllättäen tuore isä soittaakin Erkille ja pyytää tämän lasilliselle. Raunon liityttyä joukkoon iloiseen vanhat kaverukset löytävät itsensä helsinkiläisestä suljetusta karaokebaarista, jonka saavat kuitenkin käyttöönsä koko kostean illan ajaksi lahjottuaan ensin ovimiehen.
Tämä kuppila toimii täydellisenä näyttämönä miesten kovan kuoren alta paljastuville, ulkoisesta uhosta riisutuille elämäntarinoille ja -kokemuksille. Viinan virratessa ja tuntien kuluessa tyyntä harmoniaa sekoittavat vähitellen pintaan nousevat ystävysten väliset jännitteet ja kipeät salaisuudet.
Brittiläisen Mike Leigh’n tavoin Kaurismäki rajaa kunkin kuvaustilanteen teemat ja reunaehdot ja antaa sitten näyttelijöidensä kuljettaa tarinaa eteenpäin dialogin improvisoinnin keinoin. Lähestymistapa ei ole millään muotoa uusi. John Cassavetes on hyödyntänyt sitä menestyksekkäästi 1970-luvun ja 1980-luvun alun filmeissään, mutta metodia ovat osittain käyttäneet myös kotimaiset legendat Risto Jarva etunenässä.
Kuten kuuluisa unkarilaisnäyttelijä Karoly Eperjes minulle kerran sanoi: ”Ei ole mitään väliä, kuinka fantastisia tarinat tai yhteen kietoutuneet sattumat ovat; niin kauan kuin henkilöhahmot ovat realistisia, teos on uskottava”.
Heiskanen, Sveholm ja Torikka saavat hämmästyttävän omistautuvalla ja hienovaraisella työskentelyllään yleisön uskomaan hahmojensa aitouteen. Kyse on ihmisistä, joita olemme nähneet ympärillämme aina: niistä, joiden kanssa kasvoimme, tutuista kasvoista naapurissa, kanssaihmisistä, joista tiedämme yhtä aikaa kaiken emmekä silti mitään. Kaurismäen hahmot tuntuvat usein niin todellisilta, että unohdamme seuraavamme ohjattua elokuvaa.
Juuri tämä tekee Mika Kaurismäestä aidosti vahvan, vuosien myötä kypsyneen ohjaajan. Hän ei niinkään pyri kehittelemään omaa ohjauksellista visiotaan tarinan kustannuksella, vaan päinvastoin alistaa elokuvan palvelemaan henkilöhahmoja samaan tapaan kuin Fred Schepisi teki filmissään Viimeinen kierros (2001, Iso-Britannia).
Aikana, jolloin harva enää uskoo pelastajiin, pyhimyksiin tai kuolemanjälkeisiin valtakuntiin, Kolme viisasta miestä ei tarjoa lunastusta; sen sijaan elokuva tekee kolmen surullisen hahmon ritarinsa henkilökohtaisten ristien kantamisesta hieman kevyempää.
Katsojan etsiessä mukavampaa asentoa omalla ristillään hän tietää, että vaikka kipua helpottavia uusia ihmeitä ei tapahtuisikaan, on avaran taivaan ihmettelemisessä elämän viimeisinä hetkinä jotain ainutlaatuista, täyttyipä se sitten Golgatan yllä loistavista tähdistä tai Helsingin talviyön hiljaisesta lumisateesta.
RORY WINSTON
Käännös KATARINA ALANNE
TA * * * * * (5 tähteä)
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
