Taide palauttaa ihmisen metsään – Hyvinkään Taika näyttää luontosuhteen ristiriidat

Istun Hyvinkään museokeskus Taikan hämärässä salissa ja katson videota, joka avaa metsän kuin hengityksen. Peura juoksee tien poikki, tapahtuma on tuttu monelle kaupunkilaisellekin. Mutta se, mitä tapahtuu seuraavaksi, on harvinaista: susi syöksyy perään varjojen halki, kuin muistuttaen siitä, että luonto ei ole koskaan ollut vain idylli. Se on järjestelmä, jossa jokainen olento kantaa oman minänsä.

Vieressäni istuva museokävijä toteaa ääneen: ”Ihan kuin olisi metsässä, enkä ole kyllä koskaan mitään tällaista nähnyt.”

Näyttely Kenen luonto? – Yhteisillä poluilla avaa luontokäsitysten muutosta ekologisen kriisin keskellä. Se ei tee sitä dystooppisesti kuin painajainen vaan kutsuu katsojan takaisin metsään, takaisin siihen, mikä on ollut meille yhteistä ennen kuin talousjärjestelmät alkoivat määrittää luonnon arvoa.

Näyttelytekstissä todetaan: ”Luonto ja metsät ovat pitkään olleet osa suomalaista identiteettiä ja keskeinen osa taiteemme kuvastoa.”

Luontokäsitys ja ekologinen kriisi

Mielestäni näyttelyn taiteilijat – Ilkka Halso, Harri Heinonen, Marko Hämäläinen, Sanna Kannisto, Ritva Kovalainen, Sanni Seppo, Juha Suonpää, Vilja Tamminen sekä työryhmä Saxifraga – tarkastelevat luontoa osana yhteiskunnallista järjestelmää, jossa metsät ovat olleet sekä identiteetin että taloudellisen hyödyntämisen kohteita.

Kuraattorit Heinonen ja Hämäläinen rakentavat kokonaisuuden, joka ei tyydy esittämään luontoa totutunlaisena. Näyttelytekstissä todetaan: ”luonnon näkeminen itsestäänselvyytenä ei enää riitä – aikamme ekologiset haasteet vaativat uudenlaista yhteyttä ja tunnetason oivalluksia.”

Tämä vaatimus tunnetason oivalluksista on radikaali. Se ei pyri vain tiedolliseen muutokseen, vaan siihen, että katsoja kokee metsän uudella tavalla. Taide ei ole pelkkä kuva, vaan suhde. Ja suhde on aina poliittinen.

Kun katson Sanni Sepon seinälle liimattua tarrakuvaa hupenevista metsistä, näen jotain, minkä näkemiseen luonnossa menisi ikuisuus. Taiteilija on onnistunut tiivistämään ajan yhdelle silmäykselle. Samalla muistan, miten nopeasti metsäkoneet ja ajattelematon politiikka voivat kaataa kaiken. Tämä ristiriita – hitaus ja nopeus, kasvu ja tuho – ovat ekologisen kriisin ytimessä.

Kuvataide ja vallan jakautuminen

Taide on näyttelyssä väline, joka paljastaa vallan jakautumisen. Luonto ei ole neutraali tila, vaan paikka, jossa päätösvalta on keskittynyt harvoille. Työväenluokan arjessa metsä on ollut sekä työpaikka että turvapaikka. Kapitalistinen resurssiajattelu on muokannut luonnon merkitystä.

Museokeskus Taika korostaa yhteisölähtöisyyttä ja saavutettavuutta. Se pyrkii olemaan tila, jossa erilaiset ihmiset ja sukupolvet kohtaavat. Vaikka museoon ei pääsekään suoraan torilta, ajatus yhteisöllisyydestä kulkee mukana. Miten  torilla asioiva väki löytää tiensä museoon? Voisiko luontosuhteen muutos johtaa systeemin muutokseen?

 Ainakin radikaalit ilmastoaktivistit kantavat kaduilla kylttejä, joissa vaaditaan nykymenolle muutosta ja vaihtoehtoa ihmistä ja luontoa riistävälle systeemille.Taiteen rooli tässä muutoksessa on merkittävä. Se ei ainoastaan esitä luontoa, vaan herättää kysymyksiä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Taide voisi olla paikka, jossa luokkapolitiikka ja ekologinen kriisi kohtaisivat ilman, että kumpikaan menettäisi teräänsä.

Metsän äärellä – kohti uutta luontosuhdetta

Kun museokävijä sanoo, ettei ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, se kertoo jotain olennaista. Eläimet ovat arkoja, eivätkä hakeudu ihmisten  lähelle. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on edistänyt vieraantumista luonnosta ja eläinten kohtaamisesta. Hyvä, jos itseämme kohtaamme.

Hyvinkään taidemuseon näyttely ei kuitenkaan ole synkkä. En tiedä tarjoaako näyttely apua ilmastoahdistuksesta kärsivälle. Museo lupaa, että  syksyllä luonnon ja kuvataiteen suhdetta käsittelevät näyttelyt saavat jatkoa: ”Kasvit ja niiden tuoksut valtaavat näyttelytilan.” Syyskuussa 24.9 museossa avataan Raimo Saarisen  Haihtuvat maailmat -näyttely.

---