Taiteilija Heidi Linsén tekee näkyväksi sen, minkä yhteiskunta haluaisi piilottaa

Helsinkiläinen taiteilija Heidi Linsén (s. 1976) kuvaa työtään tavalla, joka poikkeaa totutusta. Hän ei puhu ensisijaisesti käsityöstä, tekniikasta tai taiteilijan arjesta, vaan ajattelusta.

”Mun mielestä mun työ on jalostaa mun ajatuksia ja tuoda ne jollain tavalla esitettävään muotoon”, sanoo Linsén. Radikaaleista ryijyistään – intohimoisista punaisten huulten kiihkeää suutelua kuvaavista seinäteoksista tunnetulle taiteilijalle taiteen tekeminen on yhtä aikaa konkreettista käsillä tekemistä ja yhteiskunnallista havainnointia – työnä sellaista, joka ei pysähdy työhuoneen seinien sisälle tai jää turvallisen galleriatilan sisälle.

Linsénin työ on jatkuvaa liikkumista: kaduille, mielenosoituksiin, ihmisten pariin, tilanteisiin, joissa yhteiskunnan valtasuhteet paljastuvat paljaimmillaan. ”Mua on kiinnostanut jo pitkään erilaisten ihmisten aktivismi, mikä ajaa kadulle… Se lämmittää mun sydäntä, että ihmiset osallistuvat, ovat aktiivisia ja toimivat – vaikka se, miksi ihmiset toimivat, olisi joku asia, minkä takana mä en voisikaan seistä”, sanoo Linsén. Taiteilijan työ on hänelle tapa ymmärtää maailmaa –ottaa se haltuun ja samalla tapa olla osa sitä.

Työ taiteilijana: yksin tekemistä, mutta ei yksinäistä

Linsén tekee työnsä pääosin yksin omassa rauhassaan, mutta taiteilija ei koe olevansa yksinäinen. Työhuone Tukholmankadulla on paksuja ryijynkaltaisia taideteoksia rakentavalle taiteilijalle välttämätön konkreettisista syistä: tuftaus (neulatekniikka) tuottaa valtavasti tekstiilipölyä, eikä työ ole mahdollista kotona. Mutta työhuone on myös paikka, jossa ajattelu saa ottaa omassa rauhassa uusia muotoja.

Linsénin mukaan taloudellisesti taiteilijan työ on jatkuvaa tasapainoilua. ”Joskus saattaa kerääntyä vuokrarästejä, kun ei ole aina rahaa… mutta sitten tulee joku ihana museo, joka ostaa jonkun teoksen ja mä saan maksettua kaiken”, Linsén kuvaa taiteilijan taloudellista vuoristorataa. Hän kutsuu tilannetta harhaiseksi optimismiksi, mutta samalla realistiseksi: taiteilijan työ on epävarmaa ja samaan aikaan välttämätöntä.

Linsén elää taiteellaan – niukasti, mutta tulee toimeen. ”Mulla on koti, jossa on sähköt. Ja sitten meillä on ruokaa. Se on paljon. ” Samalla taiteilija muistuttaa, että ilman apurahoja taidekenttä olisi vain varakkaiden perheiden jälkeläisten pelikenttä. ”Suurin osa taiteilijoista tulisi varakkaista suvusta… Siksi apurahat ovat tärkeitä, jotta maailmankuva pysyisi monimuotoisena.”

Taiteilijan puheesta kuuluu luokkatietoista ajattelua taiteen rakenteista – ja oivallusta siitä, että taiteilijan työ on myös osa työväenluokan ja pääoman välistä ristiriitaa. Taide ei synny tyhjiössä, vaan yhteiskunnassa, jossa toimeentulo ja mahdollisuus tehdä työtä jakautuvat epätasaisesti.

Kauniin ja ruman ristiriita: ryijy, joka ei suostu olemaan kiltti

Linsénin taiteen keskeinen jännite syntyy välineen ja sisällön törmäyksestä. Hän käyttää tuftattua ryijytekniikkaa – perinteisesti kauniiksi, kodikkaaksi ja turvalliseksi miellettyä muotoa – mutta täyttää sen epäsovinnaisilla, rumiksi tai häiritseviksi koetuilla aiheilla.

Kun Linsénin teoksia katsoo, tulee ensin ajatus ryijyistä: kaikki kaunis, pehmeä, hyvinvointi ja turvallinen koti… ja sitten siellä vilisee naisten pikkareita, tupakan tumppeja ja likaisia jalkapohjia – natseja ja katuaktivismia. Linsén vastaa nauraen: ”Eikö se ole ihanaa? Siihen syntyy just se ristiriita, mikä tekee mun taiteesta monikerroksista.”

Ristiriita ei ole sattumaa. Se on taiteellinen valinta, joka saa katsojan ajattelemaan. Linsén kertoo, että ryijyjen ”rumat” aiheet – tuhkakupit, alusvaatteet, kehot, arvet, väkivalta – ovat osa hänen pyrkimystään näyttää maailma sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivotaan olevan.

Taiteilija on saanut myös vastareaktioita. ”Herrajestas – kyllä olen saanut palautetta. Eräs nainen laittoi viestiä minulle keskellä yötä: ’Nyt sinä otat tuon pois, tuo ei ole oikea ryijy”, Linsén kertoo. Hän ei ollut närkästynyt palautteesta, vaan ilahtunut: ”Ihanaa, että jollekin tää on nniin pyhä asia, että se aiheuttaa raivoa.”

Ristiriita on siis tarkoituksellinen – ja poliittinen. Se rikkoo sovinnaisuuden ja paljastaa, miten kauneus ja rumuus ovat yhteiskunnallisesti määriteltyjä käsitteitä. Linsénin taide ei suostu olemaan harmitonta.

Ajankohtaiset näyttelyt ja tulevat projektit

Linsénin duunikalenteri on täynnä. Tampereen Verstaalla hänen teoksiaan oli esillä koko maaliskuun. Huhtikuussa hän matkustaa ensimmäiseen residenssiinsä Varkauteen. Toukokuussa avautuu tekstiilitaidepainotteinen ryhmänäyttely Hotelli Axissa Helsingin Jätkäsaaressa. Kesällä Purkutaiteen kymmenvuotisjuhlavuosi tuo hänen teoksiaan Arabian alueelle.

Loppuvuodesta Linsén tekee kantaaottavan yhteisteoksen taiteilija Jenni-Juulia Vallinheimo-Heimosen kanssa Aineen museoon Kemiin. Teos käsittelee vammaisten henkilöiden rintasyövän myöhäistä diagnosointia ja mammografialaitteiden saavutettavuutta. ”Yritän tehdä mahdollisimman fotorealistisen ryijyn mastektomian arvesta”, paljastaa Linsén.

Tutustuin Linsénin taiteeseen hänen työhuoneellaan ja Kauppakeskus Redin olohuoneessa, jossa hänen ryijynsä olivat esillä. Ajatukset kiertyivät ristiriitaan kauniin muodon ja epäsovinnaisen sisällön välillä. Ryijyt, jotka näyttävät pehmeiltä ja kutsuvilta, paljastavat läheltä katsottuna jotakin aivan muuta: intiimejä yksityiskohtia, arjen rosoisuutta, kehojen todellisuutta. Linsénin mukaan juuri tämä tekee teoksista kiinnostavia: ”Täytyy olla joku roso, joka herättää kiinnostuksen pidemmälle.”

Redissä teokset herättivät ohikulkijoita pysähtymään ja keskustelemaan – juuri sitä, mitä Linsén toivoo. Taide on hänelle väline ajatella ja saada muut ajattelemaan.

Taiteilijat ovat kanarialintuja

Haastattelun aikana yksi teema nousee esiin yhä uudelleen: oikeudentaju. Linsén kuvaa itseään ihmiseksi, joka ei voi olla puuttumatta epäkohtiin. ”Mä en kestä epäkohtia maailmassa… on vaikea mennä yli, jos näkee epäkohtia.”

Tämä oikeudentaju on hänelle sekä taiteen että aktivismin ydin. Hän käy mielenosoituksissa, kuvaa niitä, tarkkailee ihmisten toimintaa ja valtasuhteita. Hän kertoo tilanteista, joissa on tuntenut väkivallan uhan kasvavan, ja tilanteista, joissa on kysynyt äärioikeistolaisilta – natseilta – miksi he ovat kadulla. ”Mä haluan ymmärtää. Mulla on tarve ymmärtää.”

Linsén kuvaa itseään ”kanarialinnuksi” – taiteilijaksi, joka reagoi herkästi yhteiskunnan muutoksiin, kuten linnut vaarallisiin kaasuihin. ”Taiteilijat ovat yhteiskunnallisia kanarialintuja… kun me lopetetaan laulaminen, sieltä tulee jo kaasua.” Linsénin mukaan moni taiteilija on jo hiljentynyt, ja se on vaarallista koko yhteiskunnalle.

Taiteilija, feministi, aktivisti – ja työn tekijä

Kun Linséniltä kysytään, kuka hän on, hän vastaa yksinkertaisesti: ”Taiteilija.” Hän hyväksyy myös määreet feministi ja aktivisti. Ne eivät ole hänelle rooleja, vaan osa samaa kokonaisuutta: tapaa olla maailmassa ja tapaa tehdä työtä.

Linsénin työ on ajattelua, havainnointia, riskinottoa, käsillä tekemistä, yhteiskunnallista osallistumista ja jatkuvaa oppimista. Se on työnä yhtä aikaa haavoittuvaa ja vahvaa, epävarmaa ja välttämätöntä.

Hän sanoo sen itse parhaiten: ”En mä kestäisi – jos mä en tekisi – tää on sisäinen pakko.”

---