Talvisodassa henkiä meni tuhansittain

Sota ei ole ihannoitava asia. Se tuottaa aina kärsimystä, tuhoa, haavoittuneita ja ihmishenkien menetyksiä. Talvisodassa 27600 suomalaista menetti henkensä ja 43 500 suomalaista haavoittui ja rampautui. Suomalaisten kokonaistappiot olivat siis 70000 luokkaa. Kaikki kunnia kuuluu Talvisodassa henkensä menettäneille, haavoittuneille, orvoksi ja leskeksi jääneille sekä taisteluihin joutuneille.

Neuvostoliittolaisia kuoli yli satatuhatta ja haavoittui myös vastaavasti enemmän kuin suomalaisia. On irvokasta väittää, että voitimme sodan suomalaisten onnistuessa tuhoamaan vihollisia enemmän kuin he meitä.

Talvisota on onneton ja surullinen luku Suomen ja itänaapurimme suhteiden historiassa. Etenkin sen puhkeamisen historia ja taustatekijät on ikävä tapahtumasarja. Historiasta kumpuaa ajattelutapa, jonka mukaan ”Venäjä on Suomen perivihollinen”. Nykyinenkin nettikirjoittelu ja julkinen keskustelu osoittavat tuon ajattelutavan istuvan sitkeästi suomalaisissa.

Varsinainen mörkö on Otto-Ville Kuusinen ja Talvisodan aikainen Terijoen hallitus. Terijoen hallituksen valistusministeri Inkeri Lehtinen sanoi minulle, että tuo hallitus oli suomalaisten Neuvostoliitossa asuneiden kommunistien epäonnistunut yritys välttää verenvuodatus. Hallituksen toimista hän totesi: ”Pojat vain hiihtelivät hangilla”. Tosin Terijoen hallituksen puolustusministeri Akseli Anttila oli sitten Puna-armeijan kenraalina vapauttamassa Berliiniä natseilta 1945.

Talvisodan aikaan poliittisessa päätöksenteossa jo mukana ollut Urho Kekkonen kirjoitti presidenttinä Arvo Tuomiselle 23.4.1970:

”Minua askarruttaa kysymys, mikä olisi ollut Leninin ulkopolitiikka, jos hän olisi joutunut johtamaan Neuvostoliittoa maailman toisena suurvaltana. Ensiksikin käsitykseni nyt – aivan toisin kuin pikkuporvarillisina nuoruusvuosinani – on se, että Neuvostoliiton oli vuodesta 1918 lähtien ulkoisten ja sisäisten vihollisten uhkaamana kehitettävä sotalaitostaan, enkä usko, että Lenin teki tätä sydämen halusta. Kun 1930-luvulla luin erään amerikkalaisen (Smith?) kertomuksen raskaan teollisuuden rakentamisesta, hän oli työskennellyt muistaakseni Tsheljabinskissa ja nähnyt sen epäinhimillisen paineen, jonka alaisena maakylistä siirretyt virsujalkaiset musikat siellä työskentelivät, ajattelin, että se on kaikkea muuta kuin sosialismia. Mutta kun Saksa hyökkäsi 1941, osoitti se Stalinin olleen oikeassa, mistä seikasta Paasikivi sittemmin minulle usein puhui…

…Mutta palaan vielä Leniniin. Mitä hän olisi tehnyt 1930-luvulla Hitlerin päästyä valtaan? Olisiko hän tehnyt Moskovan sopimuksen elokuussa 1939? Olisiko hän hyökännyt Suomeen? Minulle olisi mieluisaa uskoa, että hän ei olisi hyökännyt, vaikka meidän silloinen politiikkamme ei olisi häntä pidättyvyydessä tukenutkaan. Mikä oli Kuusisen osuus 1939 ja mikä se olisi ollut, jos Lenin olisi elänyt 1939? Paljon vastaamattomia kysymyksiä, jotka tulevat aina vain vaikeammiksi…”

Stalin kommentoi paljon puhuttua Molotov-Ribbentrop-sopimusta radiopuheessaan 3.7.1941: ”Mitä me voitimme solmimalla hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa? Me turvasimme maallemme rauhan puolentoista vuoden ajaksi ja mahdollisuuden valmistaa voimiamme vastaiskuun, jos fasistinen Saksa uskaltaisi hyökätä maamme kimppuun sopimuksesta huolimatta.”

Talvisodan jälkeiset tapahtumat osoittavat, että neuvostojohdon huoli leningradilaisten turvallisuudesta oli perusteltua. Lisäksi suomalaisten vieminen Hitlerin Saksan aseveljeksi mustasi maamme maineen muun maailman silmissä.