Tampereen teatterikesä kattoi yltäkylläisen notkuvan pöydän esitystaidetta

Vuonna 1968 perustettu Tampereen Teatterikesä, yksi Euroopan merkittävimmistä teatterifestivaaleista pidettiin 3.–9.8.2026. Pääohjelmistossa oli 31 esitystä sekä kotimaasta että ulkomailta, lisäksi katuteatteria ja G Livelabissa musiikkipainotteista ohjelmaa. Off-ohjelmistossa vieraili 40 produktiota sekä nautittiin puistokonserteista ja muista ilmaistapahtumista. Festivaaliviikon torstaina 6.8. vietettiin Tapahtumien yötä. Lukuisat tilaisuudet ja tapahtumat valtasivat Tampereen kadut, kahvilat, galleriat ja puistot. Viikon aikana järjestettiin lukuisia seminaareja, keskustelutilaisuuksia ja tekijähaastatteluita.  

Pääohjelmiston oli jälleen suunnitellut rautainen kolmikko, taiteellinen johtoryhmä Hilkka-Liisa Iivanainen ja Tanjalotta Räikkä yhdessä toiminnanjohtaja Hanna Rosendahlin kanssa. Painopiste oli heidän valintojensa mukaan puheteatterissa, joskin pääohjelmiston esityksissä nähtiin myös sirkusta ja fyysistä teatteria sekä muita ilmaisukeinoja. Ulkomailta oli budjettisupistusten takia kutsuttu vain kolme teatteria (Virosta, Ruotsista ja Norjasta) joista eestiläisen Viron Draamateatterin Rahamaa-esitys, ärhäkkä analyysi ja kannanotto kansainvälisestä rahanpesuskandaalista oli loppuunmyyty jo viikkoja ennen festivaalin alkua.  

Thalia-palkinto Rovaniemelle 

Vuoden esityksen Thalia-palkinto 2026 myönnettiin Piste Kollektiivin ja Rovaniemen Teatterin produktiolle Vesisaaren Alma, tarinalle Reidar Särestöniemen äidistä, joka hylkäsi oman laulutaiteilijauransa. Näyttelijät, sirkustaiteilijat ja muusikko loivat maagisen, kiehtovan esityksen, missä oli huumoria ja hartautta, vahva fyysisyyttä ja visioita. Upea esimerkki vapaan kentän ja laitosteatterin yhteistyöstä sekä sirkuksen ja puheteatterin fuusiosta. Alman äiti vaelsi lapsena Kittilästä Norjan Vesisaareen kveenien eli suomensukuisten yhteisöön, missä Alma syntyi.  Sieltä Alma vaelsi aikuisena takaisin Kittilään. Särestössä hän kasvatti maalaistalon emäntänä seitsemän lasta, joista nuorimmainen Reidar oli pitelemätön taiteilija jo lapsena sekä myöhemmässä vimmaisessa taiteilijaelämässään. Alma eli samanaikaisesti kahdessa todellisuudessa: arkielämässä ja henkiolentojen maailmassa, koki etiäisiä ja kahden kotiseutunsa ristivetoa koko elämänsä. Taija Helmisen näytelmäteksti ja Riku Innamaan ohjaus sekä esiintyjäensemble (näyttelijät Olli Haataja ja Helka Periaho, sirkustaiteilijat Aapo Honkanen ja Milla Jarko sekä muusikko Henri Haakana) tavoittivat tämän elämän kulun ja kamppailun sekä Reidarin kasvun taiteilijaksi. Joskin ”kill your darlings” eli loppukohtauksen lyhentäminen olisi paremmin tiivistänyt esityksen credon.  

Teatterikesän huippuesitys Kolme sisarta 

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Q-teatterin yhteistyönä syntynyt esitys Kolme sisarta oli Teatterikesän huippu. Alise Polacenkon ohjaama ja sovittama teos oli uusi, fyysisen energinen ja riemukas sekä riipaiseva tulkinta 125 vuotta sitten kirjoitetusta ja kantaesitetystä Tshehovin klassikkonäytelmästä. Esitys on Polacenkon, valosuunnittelija Saana Hannosen ja kahdeksan nuoren näyttelijän taiteellinen opinnäyte, joka todella liikutti ja kosketti, toi uuden näkökulman tuhansia kertoja kaikkialla maailmassa esitettyyn ja tulkittuun näytelmään. Se tutkaili syvällisesti ja myös akrobaattisesti ihmisten mahdollisuuksia, unelmia ja vallitsevaa todellisuutta varuskuntakaupungissa, luhistuvassa maailmassa. Kolme sisarta ovat joutuneet sinne jäämään eivätkä pääse irti naisille 1800-luvulla hyvin rajatuksi määrätystä yhteiskunnallisesta asemasta. Riipaisevan piikin esityksen loppupuolella tapahtuvasta kaupungin armeijakunnan siirrosta ja lähdön hetkestä iski esityksessä yksi ainoa alkutekstiin lisätty repliikki: Donetskiin tai Butshaan, mikä liittyy Ukrainan ja Venäjän jo neljä vuotta edenneeseen traagiseen sotatilanteeseen. Tämän huikean, tunteita laidasta laitaan liikuttaneen esityksen jälkeen vahvistui usko uuden teatterisukupolven kyvyistä ja mahdollisuuksista. Yleisö poistui Frenckellin teatteritilasta hyvin liikuttuneena ja kyyneleet silmissä.  

Musiikillisia, mieleenpainuvia esityksiä 

G Livelabissa koettiin mieliin painuva, erittäin koskettava Näin unta kesästä kerran -runokonsertti, jossa Eino Leinon kuolemattomat runot sekä Heikki Sarmannon ja Olli Virtaperkon kiehtova musiikki kietoutuvat eläväksi kokonaisuudeksi. Esityksessä oli saumattomasti polveilevaa tunteiden kirjoa, mikä soljui upeasti Seela Sellan runotulkinnoissa, sopraano Pia Freundin draamallisessa laulussa, Louna Hosian eri tunneskaaloja tulkitsevassa sellon soitannassa sekä Taina-Maaria Rautasuon suvereeneissa pianoresitaaleissa. Oi miten luonnollisesti ja kauniisti tämä konsertti puhutteli yleisöään, erityisesti aivoinfarktin ja syöpähoitojen jälkeen sinnikkäästi lavalle jälleen kavunneen, tänä vuonna 90 vuotta täyttävä charmikkaan ja legendaarisen Seela Sellan pakottomasti soljuvissa mestarillisissa runotulkinnoissa. Leinon iättömät runot hehkuivat ja hohtivat ensemblen välittäminä kuin Linnunrata kesäisellä yötaivaalla.  

Drag ja queer  

Samassa klubimaisessa tilassa koettiin myös tyystin toisenlainen teos Mitä nyt Lea? Dragartisti, laulaja ja näyttelijä Mika Tepsan alias Pola Ivankan yllättävä, naurattava ja itkettävä kabaree kertoi elämän ylä- ja alamäistä, kaikesta siitä, mistä ei pitänyt puhua. Reetta Ristimäen ohjaama esitys on Pola Ivankan ja säveltäjä, pianisti Iiro Ollilan uusi, tunteikas ja riemastuttavan rehellinen kabaree elämän taitekohdista, keski-iän kysymyksistä, missä arki, haaveet ja hormonit kohtaavat – pilke silmäkulmassa ja sydän auki. Illan aikana kuultiin livenä ja komeasti Pola Ivankan laulamina hänen idolinsa Lea Lavenin hittejä, kuten Tumma nainen ja Ei oo, ei tuu, rohkeasti ja eläytyvästi. Näissä lauluissa on elämänviisautta, lohtua ja voimaa, mikä kantaa Pola Ivankan elämää myös Lea Lavenin roolihahmossa. Sekä queer-yhteisöä, missä Mika alias Pola on toiminut kolmisenkymmentä vuotta luomassa taidettaan. 

Puhepuhepuheteatteria 

Leikin loppu on Teatteri Siperia -teatterin 20-vuotisjuhlaesitys, Samuel Beckettin jo vuonna 1957 ranskaksi kirjoittama absurdi näytelmä tuhotun maailman raunioilla elävistä ihmisistä. Rooleissa nähtiin vahva näyttelijäkaksikko: liikenneonnettomuudessa 26 vuotta siten halvaantunut Pekka Heikkinen ja pakolaisena Suomeen tullut irakilaistaustainen Bakr Hasan. Tämä asetti Heikki Huttu-Hiltusen ohjaaman teatteriklassikon aivan uuteen tulokulmaan, etnisesti erilaisten näyttelijöiden vuoropuheluun, missä yleisöltä vaadittiin aika paljon kärsivällisyyttä tekstivoittoisessa esityksessä.  

Nykyistä etnistä moninaisuutta nähtiin Teatterikesässä vain todella harvassa esityksessä, joista toinen oli Espoon Teatterin vuonna 2025 kantaesittämä Arakhne, antiikin taruun perustuva konventioita rikkova näyttämötoteutus. Tarinassa Arakhne haastoi Pallas Athenen kutomaan kilpaa ja voitti hänet. Kostoksi jumala muutti hänet hämähäkiksi. Sinna Virtasen käsikirjoittama ja ohjaama teos yhdistää myytin hämähäkin synnystä, kudontaa ja showpainia. Rooleissa nähtiin Leena Uotila, Seidi Haarla sekä Karim Rapatti. Sorin Sirkuksen avarassa tilassa kaukana keskustasta nähtiin runollinen ja mustan huumorin sävyttämä esitys, mikä ei oikein kohonnut siivilleen ainakaan ensimmäisten 50 minuutin aikana. Kiintoisaa toki oli antiikin tarun näyttämöllistäminen, mutta puheteatteritoteutus oli sangen raskasta seurattavaa, vaikka näyttelijät toki tekivät parhaansa.   

Teatterikesän pääohjelmiston puheteatteripainotus oli vanhahtava valinta, etenkin esittävän taiteen nykyisessä monimuotoisuudessa ja yllättävyydessä. Off- ohjelmistossa sen sijaan toteutui kaikenlaisten genrejen ja tyylilajien moninaisuus, joskaan kaikkea ei katsoja pystynyt seuraamaan ylenpalttisessa tarjonnassa. Teatterikesän yltäkylläinen kattaus toki tarjosi jokaiselle hyvin monenlaisia elämyksiä ja pohdintojen aiheita tänäkin vuonna.  

Uusia tuulia tulossa Teatterikesään 

Teatterikesän johtoryhmään valittu uusi jäsen, teatteriohjaaja Juho Mantere, Q-teatterin taiteellinen johtaja, vaikuttanee omalta osaltaan festivaalin taiteellisten valintojen moninaisuuteen lähitulevaisuudessa. Hänen credonsa on: ”En ole erityisen genre-uskollinen, vaan nautin teatteritaiteesta laajalla skaalalla aina kellari-undergroundista isojen näyttämöiden spektaakkeleihin. Kaikkea tarvitaan, että skene pysyy vihantana. Kentän monimuotoisuudesta on pidettävä huolta.”  

Teatterikesän haasteena on saada yleisönkin moninaisuus toteutumaan, ettei se jää vain vaalean valtaväestön ja erityisesti varttuneiden naisoletettujen kansoittamaksi. Nuoremmat ja etnisesti moninaiset katsojat sekä esiintyjät on kutsuttava osallistumaan esittävän taiteen tapahtumaan intensiivisemmin. eiHeiH Festivaalin tulevaisuus täytyy turvata uudella, elävällä konseptilla. Sata vuotta täyttävä Helsingin Ylioppilasteatteri on jo tämän tehnyt juhlaproduktiollaan Lapualaisoopperan kummitus, raikkaalla tulkinnalla vuoden 1968 radikaalista, legendaarisesta teoksesta. Tästä lisää syksymmällä, kun sinnikäs YT on pitänyt 100-vuotisjuhlansa, mitä varjostaa Ylioppilastalon myyminen kansainväliselle suurpääomalle.  

---