”Tehtävänä on maailman muuttaminen”

Alkuperäinen kirjoittaja: Marko Korvela

DSL:n ja SKP:n järjestämä Ympäristöllinen oikeudenmukaisuus
-seminaari käynnistyi Marxin Feuerbach-teesien tunnetulla loppulauseella.
Miksi ajattelusta ja asioiden tutkimisesta ei vieläkään,
yli 150 vuotta myöhemmin, aina päästä johtopäätösten
mukaiseen toimintaan? Ongelma on keskeinen juuri ympäristökysymyksissä.
Puolueetonta, tutkittua tietoa globaaleista ympäristöongelmista
on saatavilla runsaasti. Silti ympäristöä ei vieläkään
tarpeeksi huomioida poliittisessa päätöksenteossa, saati
sitten kapitalististen yhtiöiden toimintastrategioissa.

Tämä oli eräs keskeinen kysymys seminaarin laaja-alaisessa
ja korkeatasoisessa ohjelmassa. Alustuksissa liikuttiin sujuvasti mikrotasolta
makrotasolle, paikallisesta globaaliin. Kaikille kuulijoille tuli selväksi,
kuinka monitahoisesta ja ongelmallisesta aihealueesta on kysymys. Toisaalta
kuultiin myös konkreettisia ehdotuksia tilanteen parantamiseksi.

VATT:n erikoistutkija Teuvo Junka selvensi tilastojen avulla tulonjaon,
työllisyyden ja ympäristöverotuksen kolmiodraamaa erityisesti
Suomen kansantalouden osalta. Junkan mukaan suomalainen ympäristöpolitiikka
on ollut markkinahenkistä. Käytännössä tämä
on näkynyt siinä, miten ympäristön huomioon ottamisen
kustannuksia on pyritty sälyttämään kotitalouksien maksettavaksi.

– Työn tuottavuus on kasvanut rajusti, mutta palkat eivät
ole kasvaneet samassa suhteessa. Toisaalta lisääntynyt tuottavuus
ei ole myöskään laskenut työaikaa, mikä olisi ollut
mahdollista, Junka väittää ja esittää tueksi kansantalouden
tunnuslukuja viime vuosilta.

Tästä on seurannut palkkojen ja voittojen suhteen kääntyminen
työntekijöiden kannalta epäedulliseksi. Työttömiä
on yhä enemmän kuin ennen lamaa ja toisaalta työllisiä
on vähemmän. Pätkätyöläisten määrä
on lisääntynyt roimasti.

Junka nosti esille SKP:n muutama vuosi sitten tekemän esityksen
ekologisesta verouudistuksesta. Ympäristöverotuksen keskeisenä
periaatteena tulisi olla ”aiheuttaja maksaa” -periaate sekä
oikeudenmukaisen tulonjaon varmistaminen.

Keskustelussa otettiin esille myös ekologisen verouudistuksen ohjaava
vaikutus. Verotuksen paineet saisivat yritykset investoimaan kestävämpään
tuotantoon. Lähtökohtana tulisi olla sellainen ympäristöverotuksen
progressiivisuus, missä luonnonvarojen kulutus jokaiselle välttämättömän
perustarpeiden tyydyttämiseen olisi ilmaista. Ylenpalttisesta kulutuksesta
olisi sitten maksettava korkeimman mukaan.

Luonnon ja ympäristön tarkastelu osana yhteiskunnallista tuotantoprosessia
on hyvä esimerkki marxilaisen näkökulman ajankohtaisuudesta.
Valt. lis. Pertti Honkanen esitteli kahta kilpailevaa arvoteoriaa, marxilaista
työarvoteoriaa ja vallitsevan uusklassisen taloustieteen subjektiivista
arvoteoriaa.

Marxin työarvoteoriassa luonto on mukana eri rooleissa. Inhimillistä
työtä voidaan pitää luonnonvoimana, sillä onhan
ihminen lajiolentona osa luontoa. Toisaalta luonto on usein mukana työprosessin
elementtinä esim. energian tai raaka-aineen muodossa. Luonnonolot ovat
osa työn tuottavuutta, jos ajatellaan esim. sään ja luonnonilmiöiden
merkitystä maataloudessa. Tämän kaiken päälle luonto
tarjoaa myös runsaasti käyttöarvoja.

Uusklassisessa taloustieteessä arvo muodostuu kuluttajien ostokäyttäytymisen
kautta markkinoilla. Luonto ja ympäristö on mukana arvoprosessissa
erilaisina hintoina. Ongelmana on tavarafetisismi: arvoa ei nähdäkään
yhteiskunnallisena suhteena vaan esineiden ominaisuutena. Tästä
seuraa se oletus, että kaikki voidaan viime kädessä mitata
rahassa.

Honkasen mukaan eri arvoteorioita tarkasteltaessa käy ilmi, että
marxilaisen työarvoteorian avulla on helpompi käsitteellistää
luonto osana arvoa luovaa yhteiskunnallista prosessia.

Honkanen kiinnittää huomiota myös siihen, miten kasvava
tuotannon ekotehokkuus ei välttämättä säästä
luonnonvaroja.

– Jos lisääntyneestä tuotantotehokkuudesta aiheutuva
säästynyt työaika käytetään taas lisätuotantoon,
se ei vähennä luonnonvarojen käyttöä vaan päinvastoin
lisää sitä.

Pelkkä ekotehokkuus ei siis riitä. Samalla pitäisi miettiä,
käytetäänkö lisääntynyt tuotantopotentiaali
tuotantoon vai vapaa-ajan lisäämiseen.

Helsingin kauppakorkeakoulun professori Raimo Lovio lähestyi talouden
globalisaation oikeudenmukaisuutta energiapoliittisesta näkökulmasta.

– Oikeudenmukaisuus on hankala ja monimutkainen asia. Kansainvälinen
yhteisö on erimielinen mm. päästöjen rajoittamisen tavoitetasosta,
aikataulusta sekä siitä, minkälaista teknologiaa tulevaisuudessa
suositaan. Tämä tarkoittaa mm. ydinvoiman asemaa.

Kehitysmaat kokevat tilanteen epäoikeudenmukaisena, sillä tiukkojen
päästörajoitusten katsotaan estävän maiden teollistumista
ja vaurastumista. Ovathan teollisuusmaat vuosisatojen saatossa paitsi nostaneet
elintasoaan myös samalla tuottaneet yli 70% maapallon historiallisesta
päästömäärästä.

– Ei ole kuitenkaan poliittisesti kovinkaan realistista, että
läntisten teollisuusmaiden historiallista taakkaa voitaisiin paljoakaan
kompensoida, Lovio sanoo. Tärkeintä olisi saada mahdollisimman
monta maata mukaan ja prosessi käynnistettyä, vaikka sitten pienemmässä
mittakaavassa.

– Kioton sopimus on hyvä lähtökohta. Se pitäisi
nyt saattaa voimaan ja myös USA hyväksymään yhteiset
periaatteet. Tämä onnistuu käytännössä vasta
USA:n johdon vaihduttua. EU on joka tapauksessa jo päättänyt
sitoutua päästörajoituksiin. Nyt on käynnissä keskustelu
siitä, millä tavalla päästöoikeudet jaetaan EU-maissa.

Nykyisessä tilanteessa päästöistä käytävä
kauppa on Lovion mukaan kannatettava asia.

– Lähtökohtana on se, että saastuttaja maksaa ja
päästöjä vähentävä toiminta palkitaan.
Päästökauppa kehitysmaiden kanssa on kuitenkin ongelmallinen
asia, sillä kyseessä on hyvin erilaisista maista ja poliittisista
kulttuureista muodostuva ryhmä. Tasapuolisia neuvottelulähtökohtia
ei voida taata.

Jatkossa tavoitteena tulisi olla Kioto II -sopimus, missä pyrittäisiin
uusiin tavoitteisiin ja mukaan saataisiin myös uusia maita. Mukaan
sopimukseen otettaisiin myös pitkän aikavälin ympäristöllinen
oikeudenmukaisuus.

Ympäristöpolitiikassa on jo pitkään yritetty kehittää
erilaisia mittareita, joiden avulla voitaisiin tarkastella luonnonvarojen
käyttöä ja ympäristövaikutuksia. Perinteinen kansantuotteen
laskeminen ei tähän tarkoitukseen sovellu.

Eräs käytetyimmistä uusista mittareista on nk. ekologinen
jalanjälki, jota esitteli ympäristöpäällikkö
Maija Hakanen. Ekologisen jalanjäljen laskentamenetelmällä
arvioidaan ihmisen kuluttamien luonnonvarojen määrää
suhteessa luonnon kykyyn uusiutua. Se kertoo, millaisen siivun maapallon
pinta-alasta itse kunkin elämäntapa ja kulutustottumukset kahmaisevat.
Yllätyksenä ei kenellekään tule, että rikkaissa
maissa tämä jalanjälki on moninkertainen verrattuna köyhiin
maihin. Länsimaisella kulutuselämäntavalla maapallon resurssivarat
tulevat käytetyiksi useaan kertaan.

Maija Hakanen viittasi myös Åbo Akademissa tehtyyn tutkimukseen,
missä tarkasteltiin eri maiden kauppavaihdon ekologista oikeudenmukaisuutta.
Tutkimuksessa havaittiin, että globaalit resurssivirrat ovat yleisesti
ottaen köyhemmistä maista rikkaampiin.

– Suomi on epätyypillinen teollisuusmaa, sillä me viemme
enemmän nk. biokapasiteettia kuin tuomme sitä. Suomi ei siis tässä
suhteessa ekologisesti riistä muita maita, Hakanen totesi.

Mittari kertoo myös, miten esim. turkisteollisuudesta saadut vientitulot
eivät riitä kompensoimaan sen aiheuttamia negatiivisia kokonaisympäristövaikutuksia.
Suomen olisi siis syytä kehittää ekologisesti kestävämpiä
tuotantoaloja, eettisyydestä nyt puhumattakaan.

Millä tavalla maailmanlaajuista epätasa-arvoa sitten voitaisiin
parantaa? Hakanen tuo esille mm. kehitysmaiden velkojen anteeksiantamisen,
jonka kautta kehitysmaat voisivat keskittyä omien olojensa parantamiseen.
Toinen merkittävä tekijä on WTO:n kaltaisten vapaakauppasopimusten
laajentamisen ja julkisen yksitämisen pysäyttäminen. Suuntaamalla
kulutusta paikalliseen tuotantoon voi itse kukin vaikuttaa siihen, ettei
ainakaan omalla kulutuspanostuksella ole tukemassa kansainvälistä
ekologista riistoa.

Valtamedia luo meille kuvan globaalista, kasvottomasta markkinataloudesta,
jota ajaa vain raaka voitontavoittelu. Uutiset liikevoitoista, omistajille
jaetuista osingoista ja työntekijöiden irtisanomisista kulkevat
käsi kädessä. Ajatus yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta
tuntuu yhä abstraktimmalta asialta, kun rikkaudet näyttävät
keskittyvän yhä harvempien käsiin.

– Perinteinen yhteiskuntafilosofinen oikeudenmukaisuuden käsitys
tuntuu liian abstraktilta. Arkielämässä joudumme kohtaamaan
epäoikeudenmukaisia tekoja, kuten voittoa tuottavien suuryhtiöiden
joukkoirtisanomisia, muotoili Joensuun yliopiston professori Ari Lehtinen.
Hän on tutkimuksessaan perehtynyt eettisten kysymysten merkitykseen
globalisoituvassa metsäyhteistyössä.

Lehtinen tiivistää oikeudenmukaisuuden osallisuuteen ja välittämiseen:
ketkä ovat mukana päättämässä yhteisistä
asioista ja mikä on politiikan aikaperspektiivi.

– Kestävän kehityksen kannalta on tärkeää,
että kaikki ryhmät, molemmat sukupuolet sekä myös tulevat
sukupolvet otetaan huomioon ratkaisuja pohdittaessa.

Lehtinen nosti esille sen, miten nykyisen ultrakapitalismin aikana kansainväliset
toimijat ovat entistä herkempiä suhdanteille. Suuretkin brändit
saattavat nopeasti joutua kriisiin ja menettää markkina-arvonsa.

Maan ystävien Anastasia Laitila loi katsauksen Euroopan unionin ympäristöpoliittiseen
rooliin. Yleisesti ajatellaan, että EU on harjoittanut maailmanlaajuisesti
suhteutettuna edistyksellistä ympäristöpolitiikkaa. Tämä
pitää osittain paikkaansa, mutta tilanne on muuttumassa.

– Oikeus terveelliseen ympäristöön on taattu sekä
kansainvälisten sopimusten että moraalioikeudellisten periaatteiden
mukaan. Keinot tämän toteutumiseen joko puuttuvat kokonaan tai
niitä on viime aikoina voimakkaasti supistettu. Eräs keskeinen
syy tähän on uusliberalistinen ideologia, Laitila toteaa.

Laitilan mukaan USA:ta on helppo pitää uusliberalistisen maailmantalouden
keskeisimpänä moottorina, vaikka itse asiassa EU ajaa tällä
hetkellä voimakkaimmin monenkeskisiä, globaaleja kauppasopimuksia
maailmankauppajärjestö WTO:n puitteissa. WTO ei ole ollut kovinkaan
suopea ympäristösopimuksia kohtaan. Niitä pidetään
yleisesti vapaakauppaa rajoittavina.

Erään ongelman muodostavat haitallisiksi epäillyt tuotteet,
kuten esim. geenimanipuloitu ravinto. Aiemmin on yleisesti sovellettu nk.
varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan maa voi kieltäytyä haitallisiksi
katsomistaan tuotteista. Jatkossa WTO:n piirissä haitallisuus on todistettava
aukottomasti ja kiellot perusteltava tieteellisesti. Tämä on usein
hankalaa, sillä ympäristö- ja terveysvaikutukset näkyvät
usein vasta pitkien aikojen kuluttua.

GATS-sopimuksessa tavoiteltu palvelualojen vapaa kilpailu on toinen keskeinen
kiistakysymys. Myös palvelujen tuottaminen kuluttaa luonnonvaroja,
kuten energiaa. Mikäli vapaa kilpailu näillä aloilla sallitaan,
tulee se myös lisäämään luonnonvarojen kulutusta.

SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen toi keskusteluun terveiset tammikuussa
Mumbaissa, Intiassa pidetystä Maailman sosiaalifoorumista. Hänen
mukaansa kysymys on ympäristöasioissakin siitä, missä
määrin ihmisillä on mahdollisuus määrätä
omasta elämästään.

Hakanen nosti esille intialaisen kirjailijan ja kansalaisaktivistin Arundhati
Royn yleisöpuheessaan käyttämän termin global apartheid.
Sillä Roy halusi viitata maailmanlaajuista epäoikeudenmukaisuutta
ylläpitävään järjestelmään.

Globaali apartheid näyttää vahvasti vallitsevan myös
luonnonvaroista ja ympäristöpolitiikasta puhuttaessa. Maailman
sosiaalifoorumiin kokoontuneet kymmenet tuhannet ihmiset ovat yhdessä
sitoutuneet etsimään vaihtoehtoja nykyiselle uusliberalistiselle
linjalle. Kamppailua käydään julkisista, yleishyödyllisistä
palveluista, ylikansallisten yhtiöiden hallitsemista luonnonvaroista
ja jokaiselle ihmiselle välttämättömistä perusasioista,
kuten puhtaasta vedestä ja hengitysilmasta. Yhtä hyvin maailmalla
kuin Suomessakin.

Seminaarissa käytetyt puheenvuorot tullaan julkaisemaan kirjasena,
jolla on taatusti painoarvoa ympäristöpoliittisessa keskustelussa.