Totuuden torven ontto konsertto

Asiat, joita Susanna Kuparisen ohjaama Eduskunta III käsittelee, ovat mielestäni erittäin tärkeitä. Uskon myös, että esityksen tekijät puhuvat politiikan ilmiöistä enimmäkseen totta. Kaiken lisäksi olen monissa asioissa samaa mieltä tekijöiden kanssa. Mutta tärkeyden myöntämiseni, uskoni ja samaa mieltä olemiseni eivät johda siihen, että toivoisin esityksen edustaman lajityypin yleistyvän.

Journalistinen dokumenttiteatteri on manipulatiivista teatteria. Eduskunta III lujittaa niitä rakenteita, joita sen tekijät väittävät horjuttavansa. Journalistinen teatteri hävittää ne toimintatavat, jotka antavat voiman taiteelliselle teatterille. Läsnäolo, leikki, luova mielikuvitus, huvi, virkistyminen ja itsenäisen ajattelun mahdollisuus katoavat, kun taiteellinen teatteri väistyy journalistisen tieltä.

Kahdenlaisia mielen muokkaajia

Kertoja Jari Hanska puhuu poliitikoista, talousmiehistä ja virkamiehistä. Näyttelijät kuvittavat kertomusta. Huomaamme, että kuvatut herrat manipuloivat meitä uskomaan, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka toimivat meidän parhaaksemme. Lähtökohta ei ole huono. Siitä voisi syntyä myös taiteellista teatteria. Kuparisen ohjauksessa toteutus pilaa lähtökohdan. Huomaamme, että myös näytelmän tekijät ovat manipulaattoreita. He yrittävät saada meidät uskomaan, että näytelmän esittelemät henkilöt ovat pahoja ihmisiä, jotka toimivat meidän vahingoksemme. Itse näytelmä sen sijaan toimii meidän parhaaksemme, aivan samalla tavalla kuin hallitus työskentelee hallitsijoiden mukaan.

Esityksen ylivoimaisesti vähäisin heikkous on siinä, että manipulaation tulokset ovat laimeita. Inhoan kataisia, urpilaisia, sipilöitä ja stubbeja monin verroin enemmän silloin, kun heitä esitellään Helsingin Sanomissa kuin silloin, kun heitä näytetään journalistisessa teatterissa. Sivumennen sanoen inhoan heitä sanomalehden perusteella jo tarpeeksi. Vähempikin riittäisi. Kiitos vaan kiihotusyrityksestä!

Kun tekijät paljastavat poliitikot valehtelijoiksi, he samalla väittävät tietävänsä, mikä on totta.

Esityksen ylivoimaisesti pahin ongelma on siinä, että se sitoo teatterin totuuden käsitteeseen. Se paljastaa muun muassa, miten vääriä tietoja Stubb esittää ja miten röyhkeästi Sipilä valehtelee. Uskon Politiikkakollektiivia! Paheksun poliitikkoja! Mutta uskoni ja tekijöiden toiveen mukainen paheksuntani ei poista lajityypin ongelmaa. Kun tekijät paljastavat poliitikot valehtelijoiksi, he samalla väittävät tietävänsä, mikä on totta.

On olemassa joukko teknisiä ja institutionaalisia syitä, joiden takia sanomalehti on teatteriin verrattuna ylivoimainen faktojen etsijä, tarkistaja ja esittäjä. Jos teatterissa siis tehtäisiin paremmin totuudessa pysyvää journalismia kuin sanomalehdessä, niin se ei voisi johtua muusta kuin siitä, että teatterin tekijät ovat totuutta rakastavampia, parempia ihmisiä kuin toimittamat. En kiistä, ettei näin olisi. Varsinkin nyt, kun lajityyppi on uudehko, on helpohkoa uskoa, että huonoin journalistisen teatterin tekijä on parempi ihminen kuin paras journalistisen journalismin tekijä. Mutta lehtori Mikko Kanninen on ennustanut, että näytelmät häviävät ja kaikki teatteri muuttuu journalistiseksi. Yhtään pelleilemättä on kysyttävä, miten silloin käy. Entä jos teatterintekijöiden joukkoon tulee yksi parasta journalistia huonompi ihminen?

Pääsy pään sisään

Eduskuntanäytelmässä oli paljon hyvääkin. Suurin hetki koitti, kun Kuparinen keskusteli videolla Kreikan silloisen valtiovarainministeri Giannis Varoufakisin kanssa. Kuparinen kysyi ulkomuistista lainaten, minkälaisia ihmisiä eliitin jäsenet oikein ovat. Tavallinen ihminenkin ymmärtää, miten vahingollisia heidän tekonsa ovat. Ovatko he siis jotenkin yksinkertaisia? Se oli paras mahdollinen kysymys eliitin ja muun väestön välisiä suhteita koskevassa keskustelussa. Ja Varoufakis antoi vastauksen, joka oli paras mahdollinen. Taas ulkomuistista lainaten Varoufakis sanoi, että emme voi tietää minkälainen toinen ihminen on. Jos menen toisen ihmisen pään sisään, niin siellä olen minä, enkä tiedä, minne se toinen lähti. Näin ollen meidän ei pidä puhua siitä, minkälaisia ihmiset ovat, vaan siitä, mitä he sanovat ja tekevät.

Kaikki tämän vuoden teatterikesässä näkemäni näytelmät käsittelivät tavalla tai toisella Kuparisen kysymystä ja melkein kaikki tekivät sen Varoufakisin vastauksen toiminnallisessa, eli kreikkalaisperäisesti sanoen draamallisessa, hengessä. Teatterin hengessä.

Aiheena oli tärkeitä asioita hoitava ihmisryhmä, jonka jäsenet toimivat johdonmukaisen typerästi ja epärehellisesti. Tyhmä käytös syntyy siitä, että he väittävät tietävänsä sellaista, mitä kukaan ei voi tietää. Ryhmää kutsutaan perinteisesti ”nomenklatuuraksi”. Tavallisten ihmisten yläpuolelle kohottautuvat joukko kutsuu itse itseään ujostelematta eliitiksi, eli suomeksi sanoen parhaimmistolaisiksi. Parhaimmistolaiset pääsevät päämme sisään. He tietävät, että me tavalliset ihmiset olemme huonoja ihmisiä. Koska heidän hyvät olonsa ovat todiste heidän hyvyydestään, he todistavat puhumalla lakkaamatta meidän olojamme huonontavien ”kipeidenkin” leikkausten välttämättömyydestä.

Varoufakisin ajatus auttaa meitä suhtautumaan sievästi jopa nomenklatuuraan. Tiedämme, mitä nomenklatuura sanoo ja tekee, mutta emme tiedä, minkälaisia nomenklatuuran jäsenet ovat. Jos luulottelisimme tietävämme, niin tekisimme nomenklatuuralle saman kuin nomenklatuura tekee meille, eikä meillä olisi toivoa. Draaman piirissä toivoa on. Kun meillä ei ole tietoa olemattomasta, eli tässä tapauksessa eliitin jäsenten päiden sellaisesta sisäisestä olemuksesta, josta heidän tekonsa vääjäämättä kumpuavat, niin voimme olettaa, että he voivat tehdä nykyisten halveksittavien tekojensa asemesta myös hyviä ja kauniita tekoja.

Varoufakisin linjoilla emme luulottele, että päättäjien vaihtaminen ratkaisisi asioita. Sen sijaan on muutettava se draamallinen asetelma, jossa heidän sanansa ja tekonsa syntyvät ja vaikuttavat. Sen tekemiseen ei tarvita faktoja nykyisestä politiikasta, vaan leikkiä, läsnäoloa ja mielikuvitusta.

Leikkaus leikkikentällä

Teatterin henki syntyy katsojien ja tekijöiden välisestä sopimuksesta, jonka mukaan teatteri ei puhu totta eikä anna tietoja. Tietoja varten on olemassa viestintäkanavia. Teatteri ei ole kanava, vaan leikkipaikka. Teatterissa on tärkeää vain se, mitä leikissä tapahtuu, ei se mitä on joskus tapahtunut jossakin muualla.

Journalistinen teatteri rikkoo teatterin perussopimuksen väittämällä puhuvansa totta.

Journalistinen teatteri rikkoo teatterin perussopimuksen väittämällä puhuvansa totta. Sopimusrikkomuksen seurauksena teatteri menettää voimansa. Ensimmäisenä lähtee läsnäolo. Teatteri ei ole enää tekijöiden ja näkijöiden yhteinen tapahtumapaikka, vaan kanava, jota pitkin oikeat ja olennaiset, parhaiden ihmisten välittämät tiedot kulkevat jossakin muualla sijainneelta tapahtumapaikalta teatterin katsomossa istuville vastaanottajille. Pahinta, mitä teatterille voi tapahtua on, että se muutetaan viestintäkanavaksi.

Journalistisen teatterin tekeminen voisi olla taiteelliselle teatterille aiheutetusta vahingosta huolimatta perusteltua, jos uudehko lajityyppi parantaisi politiikan tai journalismin laatua. Eduskunta III ei anna aihetta ajatella, että näin tapahtuisi. Esitys jää sen poliittisen kehyksen sisään, jota se luulottelee horjuttavansa. Kuparisen teatteri elää samassa valheellisessa kriisitietoisuudessa, jota urpilaiset lietsovat politiikassa. Talouskurin tilalle Eduskunta III tyrkyttää elvytystä. Se tehdään politiikan abstrakteimmalla tasolla ja auktoriteetteihin vedoten, ilman omaa ajatusta. Osa auktoriteeteista on journalistisia. Journalismin laatua Eduskunta III ei paranna. Journalistinen teatteri tarjoaa pitkästyttävämpää ja paljon piinallisemmin manipulatiivista journalismia kuin sanomalehti. Ja jos lajityyppi laajenee, niin teatterin journalismista tulee epäilemättä myös monin verroin sanomalehden journalismia valheellisempaa.

Journalistinen teatteri käyttää taiteellisen teatterin näyttelijöitä, esitystiloja ja muita resursseja. Uudehkon lajityypin laajentaminen on siis taiteellisen teatterin toimintamahdollisuuksien leikkaamista. Se leikkaus olisi pahempi kuin mikään urpilaisen-kataisen-sipilän hallituksen meihin huonoimmistolaisiin tähän mennessä kohdistama kuritustempaus. Ihmisillä pitää olla oikeus levätä ja leikkiä, käyttää mielikuvitustaan ja kehittää itseään edes pikkuisen, edes vähäsen joskus jossakin. Ei ole kivaa, jos kaikki elämän alueet täyttyvät kanavista, joita pitkin siirrellään viestejä. Olisi mukavaa, jos jossakin olisi aikuisten leikkikenttiä, joilla voitaisiin pitää luovaa lystiä.

Tuolloin tällöin Kuparisen joukkuekin horjahti hetkeksi totuuden kaidalta polulta ja sekoitti opettavaisten tallenteidensa kokoelmaa. Ne olivat hyvä hetkiä. Ne loivat ajanjakson, jota hallitsi ja hallitsee yhä Urpilaisen-Kataisen-Sipilän hallitus. Eduskunta III oli ensimmäinen teatterikesässä katsomani näytelmä. Sen jälkeen jopa ulkomaiset esitykset näyttivät ihmettelevän Urpilaisen arvokeskustelua ja kriisitietoisuutta, Kataisen aitoja fantasioita ja Sipilän insinööritieteellisiä kiristäjänkasvoja.

PERTTI JULKUNEN

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka käsittelee teoksessaan Nomenklatuurapäiväkirja (ntamo 2015) suomalaisen eliitin käytöksen typeryyden ja epärehellisyyden dramaturgisia perustoja.

Politiikkakollektiivi & Ryhmäteatteri: Eduskunta III – satiiri yhden totuuden maasta.

• Rooleissa Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen, Robin Svartström.
• Ohjaus Susanna Kuparinen
• Dramaturgia Jukka Viikilä
• Esitysdramaturgia ja lavastus Akse Pettersson
• Taustatutkimus Jari Hanska, Susanna Kuparinen, Olga Palo
• Musiikin sävellys Kerkko Koskinen
• Videot Anna Paavilainen
• Äänisuunnittelu Markus Bonsdorff
• Valosuunnittelu Ville Mäkelä
• Pukusuunnittelu Saara Ryymin
• Ohjaajan assistentti Olga Palo
• Graafinen suunnittelu Klaus Welp ja Mirkka Hietanen
• Tuottajat Jan Liesaho / Politiikkakollektiivi & Ville Salmisalo / Ryhmäteatteri