Tutkija kehittäisi avoimen Suomen kertomusta

Kun yhteiskunta horjuu, tarinat menneisyydestä alkavat jäsentyä uudelleen. Helsingin yliopistossa lokakuussa väittelevä Aleksi Marti on tutkinut, miten 2020-luvun kriisit – pandemia ja sota – ovat nostaneet esiin suljettujen kansallisten kertomusten myytit. Hän kutsuu tätä ilmiötä historiakulttuurin jännitteeksi:

“Koronapandemian aikaan taistelu virusta vastaan näyttäytyi vieraan vihollisen karkottamisena. Ukrainan sodan alettua rinnastus talvisotaan oli välitön, ja suomalaisen yhteiskunnan militarisoituminen alkoi ammentaa voimaa soturikansan myytistä.”

Marti ei puhu vain historiasta, vaan vallasta. Hänen mukaansa suljettu kertomus – se, jossa Suomi on yhtenäinen, etninen ja kielellinen kansa, joka selviytyy yksin – ei ole sattumaa. Se on rakennettu.

“Tällaiset kerrontatavat pohjautuvat suljettuun Suomen historian kertomustyyppiin, jonka juuret ovat Yrjö Koskisen 1880-luvulla kirjoittamassa Suomen kansan historiassa”

Suljettu kertomus on kuin historiakulttuurin lukko. Se sulkee ulos ne, jotka eivät mahdu kansalliseen muottiin. Marti kutsuu tätä malliskeemaksi, joka tarkoittaa toistuvien kertomusten muotoa, joka iskostuu ajatteluun jo lapsuudessa.

“Nuorena omaksutuista malliskeemoista tulee osa ajattelun tiedostamattomia rakenteita, ja ne vaikuttavat siihen, miten ihmiset hahmottavat niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin.”

Historiakulttuurin jännite: suljettu ja avoin kertomus

Marti ei jää kiinni pelkkään kritiikkiin. Hän rakentaa vaihtoehdon: avoimen kertomuksen mallin.

“Avoin kertomus ei ole tyhjentävä totuus menneisyydestä, mutta se on kuitenkin paremmin argumentoitavissa kuin suljettu kertomus. Se ei hae oikeutustaan väestön enemmistön kerrontaperinteestä vaan historiatieteestä.”

Avoin kertomus tunnistaa moninaisuuden – ei vain sukupuolisen, vaan myös luokka- ja kulttuurisen. Se ei pyri sulkemaan, vaan avaamaan. Marti muistuttaa, että koulujen opetussuunnitelmat ja museoiden ohjausasiakirjat ovat osa valtion historiapolitiikkaa.

“Maailmalla on tuoreita esimerkkejä siitä, että koulujen historianopetus voi kulkea myös eri suuntaan kuin akateeminen tutkimus. Näin on käynyt Venäjän ja monien Itä-Euroopan valtioiden ohella esimerkiksi Tanskassa ja Belgiassa.”

Marti korostaa, että suljetut kertomukset ovat tunteellisesti vetoavia, mutta myös yksinkertaistavia ja ulossulkevia.

“Todellinen demokratia edellyttää avointa kertomusta, joka ottaa kaikki mukaan.”

Yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa uutta kertomusta

Vuonna 2025 suomalaisuuden tarvetta uudistaa kansallinen kertomus on korostettu useissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja tapahtumissa. SuomiAreenan valtakunnallinen visiotutkimus osoitti, että 82 prosenttia suomalaisista kaipaa yhteistä kansallista visiota, mutta vain kolmasosa kokee sellaisen olevan olemassa. Ohjelmajohtajan mukaan yhteistä kertomusta etsitään nyt tulevaisuuteen katsomalla ja keskustelua laajentamalla.

Samaa teemaa käsitteli Valtio Expo 2025 -tapahtuma, jonka otsikkona oli Toivoa ja tulevaisuutta rakentava Suomi. Puhujat, kuten Maaret Kallio ja Sean Ricks, painottivat, että suomalaisuuden tarinaa on päivitettävä vastaamaan yhteiskunnan moninaisuutta ja vahvistamaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kallion mukaan “Suomen tulevaisuus rakentuu arjessa syntyvän toivon ja yhteisen merkityksen ympärille.”

Kirjallisuuden kentällä Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho otti kantaa Suomi lukee 2025 -tutkimuksen yhteydessä siihen, että suomalaisuuden tarinan pirstaloituminen näkyy myös lukemistavoissa:

“Kirjallisuus toimii tärkeänä peilinä, joka sekä rikkoo että rakentaa kansakunnan yhteistä tarinaa”, Laiho arvioi ja nosti esille kirjallisuuden voiman kokoavan keskustelun alustana.

Yleisellä tasolla suomalaisuuden uudelle tulkinnalle on vahva tilaus. Keskustelua leimaa ennen kaikkea laaja-alainen kansalais- ja asiantuntijakeskustelu, jossa suomalaisuuden tarinan merkitystä punnitaan monesta suunnasta – ja jossa yhteisen vision puute on nimetty yhteiseksi huolenaiheeksi usean eri vaikuttajan toimesta.

Poliittisessa keskustelussa suljetun ja avoimen tarinankerronnan jännite näkyy selvästi. Ne, jotka haluavat kiristää kansalaisuuskriteerejä ja rajata kansallista yhteisöä tiukemmin, hyödyntävät usein suljetun kertomuksen rakenteita. Vastaavasti ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta korostavat toimijat näkevät avoimen kertomuksen kehittämisessä mahdollisuuden rakentaa osallistavampaa tulevaisuutta.

Tutkimus osuu ajan hermoon

Aleksi Martin väitöstutkimus ei käsittele vain menneisyyden kertomuksia, vaan tarjoaa välineitä ymmärtää, miten historiakäsitykset vaikuttavat nyky-yhteiskunnan rakenteisiin, identiteetteihin ja poliittisiin valintoihin. Suljettujen ja avointen kertomusten välinen jännite ei ole vain akateeminen kysymys, vaan se näkyy konkreettisesti esimerkiksi siinä, ketkä kokevat kuuluvansa kansalliseen yhteisöön ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle.

Tutkimus osuu aikaan, jolloin suomalaisuuden määrittely on jälleen politisoitunut ja historiapuheella on vahva rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa. Martin analyysi tarjoaa mahdollisuuden purkaa juurtuneita malliskeemoja ja rakentaa tilaa monimuotoisemmalle historiakuvalle – sellaiselle, joka tunnistaa erilaisten kokemusten ja taustojen arvon.

Tutkija vastaa analyysistään omalle tiedeyhteisölle, mutta Aleksi Martin tutkimuksella on juuri nyt poikkeuksellisen suurta tilausta. Suomi pohtii nyt omaa tarinaansa – ja kenestä se saa kertoa.