Utopia lumesta

Lokakuun viimeisenä päivänä ajattelin, että onpa hienoa, kun marraskuu päättyi jo. Sitten älysin, että se vasta alkoi. Pahinta Helsingin marraskuisissa päivissä on kello kolmen hämärä: käytännössä on jo pimeää, mutta vaalean siniharmaa taivaanranta leviää joka puolella kattojen yllä. Kadulla rämpiessä sitä nostaa katseensa ja katsoo epätoivoisesti: viimeinen valo viipyy vielä hetken, kuin vinoillakseen.

Marraskuusta tekee niin karmean se, että musta maa imee kaiken valon ympäriltään. Sitten marraskuu loppuu, ja alkaa joulukuu, mutta lunta ei näy vieläkään. Jotain rännäntapaista tippuu maahan ja sulaa seuraavana päivänä pois.

Kesällä työkaveri mellasti, miten kauheaa on kun viherpiipertäjät haluavat ottaa kaikilta autot pois, vaikka mitäs haittaa niistä nyt on. Ulkona oli vuosikymmenen helle, joka jatkui painostavana ties monetta viikkoa. Euroopassa paloi laajat alat metsää. ...