Valtion omistajaohjauksen traaginen tila ja hallituksen muita koottuja töppäilyjä

Valtion omistajaohjauksesta vastannut kehitysministeri Heidi Hautala ilmoitti eroavansa perjantaina 11. lokakuuta. Syyksi todettiin luottamuspula, joka syntyi epäselvyyksistä siitä, kuka, milloin ja miten oli lopulta ohjeistamassa valtio-omisteisen jäänmurtajafirma Arctic Shippingin johtoa. Ministeriöstä kehotettiin painamaan villaisella firman aikeet tehdä rikosilmoitus Greenpeacen tekemistä valtaustempauksista.

Muun muassa pääministeri Jyrki Katainen sekä elinkeinoministeri Jan Vapaavuori totesivat, että Hautalalla oli viran puolesta valtuudet ohjeistaa sataprosenttisesti valtio-omisteisen yhtiön johtoa tai vaikka halutessaan erottaa yhtiön johto. Eroamiseen johtanut luottamuspula syntyi tapauksen selvityksen aikana, kun Hautala ei heti aluksi halunnut tai muistanut kertoa asian koko totuutta.

Ironista on, että Hautala erosi tehtyään sitä mihin hänellä oli tehtävänsä puolesta valtuudet. On syytäkin tarkastella kriittisesti, mihin valtio-omisteisen Arctic Shippingin intressit suuntautuvat. Arktisen alueen öljynporauksen avustaminen on kyseenalaista liiketoimintaa ja sisältää valtavia ympäristöriskejä. Hallituspuolueista kokoomus havittelee bisneksiä Arktikselta. Hautalan esittämä huoli Arctic Shippingin yksityistämisestä ei ole tuulesta temmattu. Hänen seuraajakseen valittu Pekka Haavisto tuskin on helpon tehtävän edessä.

Hautalan olisi pitänyt erota jo aikaisemmin mutta muiden epäselvyyksien takia. Turvautuminen remontissa harmaaseen talouteen, Talvivaaran tapaus, Finnair-sotkut, valtio-omisteisten yhtiöiden joukkoirtisanomiset ilman, että vastaava ministeri edes yrittää pistää yhtiöiden johtoa ruotuun – syntilistaa Hautalalla riittää.

Mutta niin riittää muillakin hallituksen ministereillä. Mitä pitäisi sanoa pääministeri Kataisesta, joka junailee kaverilleen 700 000 euron arvoisen tutkimusdiilin ja painostaa Suomen Akatemiaa ottamaan hankkeen tutkimusohjelmaan? Tai kuntaministeri Virkkusesta, jonka johtama kunta- ja soteuudistus kaikkine sotkuineen on työllistänyt oikeuskansleri Jaakko Jonkkaa oikein olan takaa?

Tai miten pitäisi suhtautua työministeri Lauri Ihalaiseen? Ay-pomon pallilta hallitukseen siirtyneen Ihalaisen aikana yt-neuvottelujen ja irtisanomisten määrä on räjähtänyt, työttömyys kasvanut – nuorten osalta katastrofaalisiin mittasuhteisiin – ja tilannetta yritetään ratkaista lisäämällä työvoiman tarjontaa ja tiukentamalla työttömyysturvaa. Eikö tässä riittämiin syitä ministerin eroamiselle?

Entäs ympäristöministeri Ville Niinistö? Ely-keskusten holtittomuudet ja Talvivaaran kaivostragedian kaltaiset tapaukset olisivat jo monessa muussa maassa saaneet ympäristöasioista vastaavan ministerin eroamaan. Mutta ei Suomessa.

Tässä voisi vielä listata valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen kootut töppäilyt jo pelkästään Euroopan unionissa ja puolustusministeri Carl Haglundin tietämättömyyden siitä, mitä puolustusvoimissa tapahtuu niin hämärien asekauppojen kuin natottamisen suhteen. Tila ei valitettavasti riitä.

Loppuun vielä huomio valtion omistajaohjauspolitiikan pitkästä linjasta, jonka toi ansiokkaasti esille pitkän uran kauppa- ja teollisuusministeriössä tehnyt teollisuusneuvos Risto Ranki viime vuonna julkaistussa teoksessaan Niin siinä käy kun omistaa. Rangin kirjasta käy ilmi politiikan vahvin trendi: valtioyhtiöiden yksityistäminen, joka on edennyt hallituspohjasta riippumatta.

Yksityistäminen on tuonut Rangin mukaan valtiolle noin 15 miljardin euron tulot. Sen sijaan emme tiedä, paljonko yhtiöt olisivat tuottaneet yhteiseen kassaan, mikäli olisivat pysyneet valtion omistuksessa – emmekä sitä, montako suomalaista ne tänä päivänä työllistäisivät.