Vammaisuuden vastenmielinen historia 1800-1980

Minua pyydettiin tekemään juttua vammaisuuden historiasta Suomessa. Tiesin sen olevan haaste, mutta en osannut arvata lainkaan, kuinka suuri haaste se oikeasti on. Aineisto on miltei olematonta.

Tähän kirjoitukseen olen laittanut sen informaation mitä olen saanut haalittua. Se ei ole kovin laaja ja puutteita varmasti löytyy, mutta se antaa jonkinlaisen kuvan siitä mitä vammaisuus ja sairastaminen on historiassamme merkinnyt ja mitä se on nykypäivänä. Suomen vammaisuuden historia on verinen ja äärimmäisen vastenmielinen. Valitettavasti se ei eroa millään tavalla minkään muun maan vammaishistoriasta. Nykypäivän vammaispoliittinen tilanne on osittain samanlainen historian kanssa, samoja teemoja ja yhteneväisyyksiä löytyy.

Yksi tekijä on kuitenkin olennaisesti muuttunut. Kollektiivinen yhteiskunta antaa meidän elää. Järjestelmällinen tuhoamisvimma on kadonnut.

Katseilta piiloon

1800-luvulla vammaisia ja mielisairaita hoidettiin kätkemällä heidät laitoksiin eli piilotettiin heidät julkisuudelta ja tavalliselta elämältä, koska epänormaaliuden näkemisen pelättiin haittaavan terveiden, tavallisten lasten kehitystä.

Aistivammaisten koulutus alkoi Suomessa vuonna 1846, kun ensimmäinen kuurojenkoulu aloitti toimintansa Porvoossa. Myöhemmin myös muut aistivammaiset saivat koulunsa. Vuonna 1889 aloitti toimintansa kehityskelpoisiksi katsotuille älyllisesti kehitysvammaisille tarkoitettu Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitos. Olot näissä vammaisten kouluissa muistuttivat enemmän vankilaa kuin koulua.

Nämä edistysaskeleet olivat koulujen ja laitosten suhteen erittäin humaaneja aikaansa nähden. Näitä ajoivat edistysmieliset ylhäisöön ja porvaristoon kuuluvat hyväntekeväisyyteen ja kristillisiin arvoihin uskovat henkilöt. Osalla oli myös omat tarkoitusperänsä ja käyttivät hoitolaitosten ja koulujen asukkaita ilmaisena työvoimana.

Tätä ennen Suomessa oli käytäntönä se, että vammaiset tai sairaat lapset ja aikuiset pidettiin kotipiirissä, jos perhe niin halusi. Kristinusko oli tässä avainasemassa, sillä se pelasti monet vammaiset lapset kuolemalta. Kansan tapana oli jättää epäkelvot vauvat metsään ja jos lapsi osoittautui vanhetessaan sairaaksi tai kehitysvammaiseksi, hänet tapettiin kaikessa hiljaisuudessa tai annettiin kirkolle jolla oli yleensä isoissa kaupungeissa köyhäintaloja, joissa lapset pistettiin töihin majoitusta vastaan. Tai sitten heidät annettiin kunnalle ”huutolaisiksi”, joka tarkoitti mahdollisesti elinikäistä orjuutta todella huonoissa oloissa.

Pakkosterilisaatio lakiin

Rotuhygieeninen liike sai Suomessa ensimmäisenä jalansijaa ruotsinkielisten lääkärien keskuudessa, koska pelko syntyvyyden alenemisesta koettiin Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa voimakkaana. Ruotsinkieliset pelkäsivät myös väestön laadullista huononemista suomenkielisen väestönosuuden noustessa. Rotuhygienia alkoi saada suurempaa merkitystä Suomessa vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Lääkäreiden ohella rotuhygieeninen ajattelutapa levisi mm. kristillisten ja luokkasodassa valkoisten puolella olleiden joukkoon. Huonojen ainesten poistamisen ohella pidettiin tärkeänä parempien ainesten tuomista niiden sijaan.

Suomessa asetti valtioneuvosto vuonna 1926 komitean hankkimaan perusteellisen selvityksen siitä, olisiko suotavaa, että maassamme saataisiin säädetyksi laki, joka tekisi kehitysvammaisten, mielenterveysongelmaisten ja epileptikkojen sterilisoimisen sosiaalisista ja yleisinhimillisistä syistä mahdolliseksi. Sterilisaatiota koskeva laki vahvistettiin selvityksen pohjalta 13.6.1935.

Oppia natsien Saksasta

Toisen maailmansodan aikana Suomessa oli vielä paljon pitemmälle meneviä suunnitelmia epäedulliseksi katsotun väestönosan kohdalle. Suomalaisilla lääkäreillä oli perinteisesti Saksaan hyvät suhteet ja ne säilyivät tiiviinä myös kansallissosialistisen Saksan kanssa. Vuonna 1943 Helsingin yliopistoon suunniteltiin rodunjalostuslaitoksen perustamista ”uutta suomalaista ylimysrotua varten”. Rodunjalostuslaitoksen tarkoituksena oli ensin kartoittaa kaikki epäedullisiksi katsotut väestöryhmät, joiksi katsottiin mm. vammaiset, mielenterveysongelmaiset ja alkoholistit, ja sitten kohdistaa heihin ”ehkäiseviä toimenpiteitä”. Komitea ei ollut tyytyväinen silloiseen pakkosterilisaatioiden määrään. Mallin suomalaiset hakivat laitokselleen Saksasta. Todennäköisesti rahapulan vuoksi laitosta ei koskaan kuitenkaan perustettu.
Suomessa ei kuitenkaan tietojen mukaan koskaan lähdetty natsi-Saksan linjaan, joka puhdisti rotua vammaisista ja sairaista lapsista tappamalla heitä sairaaloihin ja erityisiin hoitolaitoksiin, jotka Hitler määräsi samana päivänä aktiivisiksi Saksaan, kun julisti sodan Puolaa vastaan. Keskuksia oli 30 ja niihin tuotiin lapsia, jotka eivät täyttäneet valtakunnan vaatimuksia.

Niissä lapset näännytettiin nälkään, minkä jälkeen vanhemmille annettiin jonkin muun kuolinsyyn kertova kuolintodistus. Sairaaloissa vammaisille lapsille ja vammautuneille aikuisille annettiin tappavia määriä insuliinia. Hitlerin oli kuitenkin määrättävä keskukset ja kyseiset sairaalat suljettaviksi, kun niistä alkoi levitä huhuja kansan keskuudessa.
Suomessa tehtiin vuosina 1935-1970 yhteensä noin 57 000 laillista sterilisointia. Arvioiden mukaan pakkosterilisoituja oli tuona aikana noin 11 000 ihmistä. Heistä runsaat 7 000 oli selkeästi rotuhygieenisin perustein tehtyjä pakkopäätöksiä. Suomen lääkintöhallitus antoi vielä 1960-luvulla noin 300 lupaa sterilisointiin rotuhygieenisin perustein. Vuosina 1950-1970 tehtiin samoin perustein myös noin 4 000 aborttia, jonka yhteydessä nainen tehtiin samalla hedelmättömaksi. Pakkosterilisaatio on Suomessa ollut kiellettyä 1970-luvun alusta lähtien.

Köyhät samaan kastiin

Vammaisuus, sairaus tai mielenterveysongelmat eivät olleet ainoita syitä sterilisaatioon. Toisinaan riitti, että henkilö kuului köyhälistöön, koska eugeniikan mukaan myös köyhyys oli perinnöllistä.

Suomen vammaispopulaation pelastus oli toinen maailmansota, joka ansiosta Suomeen syntyi kaikista yhteiskuntaluokista koostuva vammaisten miesten ja naisten ryhmä, jotka olivat palvelleet maataan sodissa. He alkoivat vaatimaan parempia yhteiskunnallisia oikeuksia ja parempaa osallisuutta elämäänsä yhteiskunnassa. Kotimaan hallituksen oli suostuttava vaatimuksiin, koska olivathan nämä henkilöt antaneet kaikkensa isänmaansa puolesta. Yhteiskuntaan tuli monenlaisia uudistuksia tätä kautta, jota kiidytti eteenpäin vasemmistolainen politiikka, joka nosti epäoikeudenmukaisuuksia aktiivisesti esiin ja pilkkoi ongelmia pienemmiksi.

Kansaneläkelain tapaan vammaishuolto ajateltiin eräänlaiseksi kompensaatioksi potentiaalisesti työkykyisiksi arvioiduille ”kunniallisille” invalideille: valtiolla oli velvollisuus tarjota heille mahdollisuus täyttää velvollisuutensa työtä tekevinä kansalaisina ja osallistua yhteiskuntaan sen täysivaltaisina jäseninä.

Uusi kansaneläkelaki

Kansalaisia eriarvoisesti kohteleva lainsäädäntö alkoi kuitenkin pian herättää kritiikkiä, joka johti kansaneläkelain uudistamiseen vuonna 1956. Siinä kansaneläkelaista tehtiin universaali järjestelmä vakuuttamalla kaikki yli 16-vuotiaat Suomessa asuvat ihmiset työkyvyttömyyden ja vanhuuden varalta. Myös invalidihuoltolakia alettiin kritisoida samalla, kun sosiaalipoliittisessa keskustelussa alettiin 1960-luvun alussa korostaa hyvinvointivaltion rakentamisen tarvetta. Enää ei pidetty oikeudenmukaisena, että vaikeavammaisilta ja kehitysvammaisilta evättiin mahdollisuus kuntoutukseen, koulutukseen ja työelämään osallistumiseen. Vuodesta 1966 vaikeavammaisten ja kehitysvammaisten kuntoutusta alettiin kuitenkin myöntämään enenevissä määrin.

Suojatyöllä tarkoitettiin vajaatyökykyisten ihmisten työllistämistä avointen työmarkkinoiden kilpailulta suojattuihin työkeskuksiin, joissa työtehtävät, -tahti ja palkkaus voitiin sopeuttaa työntekijän kykyihin. Suojatyö lisättiin invalidihuoltolakiin vuonna 1970, jolloin suojatyökeskusten perustamiseen ja ylläpitämiseen tuli mahdolliseksi saada valtion halpakorkoista lainaa ja taloudellista tukea. Yleisen työllisyystilanteen heikkeneminen lisäsi kiinnostusta suojatyötä kohtaan, ja 1980-luvun alussa sosiaali- ja terveysministeriö arvioi, että maahan tarvittiin seuraavan vuosikymmenen aikana 15 000 suojatyöpaikkaa.

Vammaisten työllistymismahdollisuuksien parantaminen säilyi 1980-luvulla vammaispolitiikan tärkeänä tavoitteena. Suojatyöhön ja muihin vammaisia eristäviin ympäristöihin alettiin kuitenkin suhtautua kriittisesti. Tämä johtui siitä, että vammaisilla alettiin pikkuhiljaa nähdä olevan periaatteellinen oikeus yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistumiseen.

AURA KASKISYDÄN

Lähteitä

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998

Historianet.fi – Kansaa yritettiin jalostaa pakkosteriloinneilla 2017 teksti Hans Henrik Fafner

Leppälä, Heli: Welfare of Workfare? The Principle of Activation in the Finnish Post-War Disability Policy, Early 1940s to Late 1980s   jsh.oxfordjournals.org). Journal of Social History, Advance Access 2015.

---