Vietti- ja luokkataistoa karuilla nummilla

Äidistään orpo, ylilahjakas sisarussarja karuilla Englannin nummilla 1800-luvun puolivälissä. Kas siinä taustaa sisaruksista keskimmäisen eli Emilyn Bronten ainokaiselle romaanille Humiseva harju. Nummilla humisi niin, että tuuli kävi läpi pään.

Emilyn romaani jäi alkuun varjoon niin kotimaassaan kuin Suomessakin. Vasta Eila Pennasen suomennos 1947 toi romaanin suomen kielelle, 100 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sittemmin se on suomennettu pari kertaa. Silti se lienee jäänyt suosiossa vanhimman sisaruksen Charlottan Kotiopettajattaren romaanin varjoon.

Mutta elokuvaohjaajat ovat tarttuneet innolla Emily Bronten romaaniin, aina Luis Bunuelin tulkinnasta nyt leffoissa pyörivään Andrea Arnoldin ohjaukseen saakka.

Humisevaan harjuun on tarttunut myös Tampereen työväenopiston Sampolan opistoteatteri, jonka tulkinta nähdään Olli-Matti Oinosen sovituksena ja Raija Vikmanin ohjauksena.

Heathcliffin ja Catherinen yksilöitään ja yhteisöitään ravisuttava rakkaustarina on vaativa haaste myös teatterin lavalla. Tuomas Peltonen ja Mia O´Neill pääosissa ovat vahvat erityisesti ristiriitojen ja tuskan tulkkeina. Luokkajako jyrää alleen rakkauden, joka ei suostu kuolemaan, vaan muuttuu tuhon voimaksi.

Yhteishenki kantaa hienosti

Oinonen lienee yrittänyt mahduttaa sovitukseensa liikaa, sillä vaikka esitys kestää kaksi tuntia, jäävät kohtaukset ikään kuin sarjakuvaruuduiksi. Välittäjäaine on paikoin vähissä. Vika voi olla katsomon puolellakin – myönnän – mutta selkeämpi näkökulman valinta olisi voinut tuoda paremman lopputuloksen.

Mutta minkä sovituksessa menettää, sen ohjauksessa voittaa. Pitkän linjan ohjaaja Raija Vikman on saanut opistoteatterilaiset sellaiseen vireeseen, että Yorkshiren nummien humina kuuluu Pispalan teatterin lainatiloissa Pyynikin kupeessa. En lähde arvioimaan yksittäisiä näyttelijäsuorituksia, mutta sen sanon, että Sampolan tiimin yhteishenki kantaa hienosti läpi vaativan näytelmän. Kaikki ovat hyviä.

Sampolan remontin vuoksi teatteri esiintyy lainatiloissa. Entiseen Suomen Trikoon tehtaaseen rakennettu näyttämö on pieni tila, joka luo intiimin tunnelman aivan katsojien edessä. Erkki Auran ja Raija Vikmanin lavastus on karu, ehkä turhankin karu. Tuulten huuhtomilla nummilla on sävynsä, joiden esiintuonti saattaisi elävöittää tunteiden, viettien ja yhteiskuntaluokkien taistoa.

Ristiriidassa on salattua voimaa

Humisevan harjun teatteritulkinta herätti minussa halun paikata kulttuuriaukkoani tutustumalla laajemminkin Bronten klassikkoromaaniin ja sen tulkintoihin. Yhdellä teatteri-istumalla siitä ei selviä. Mikä kaikki tässä tarinassa on kiehtonut ihmisiä niin vahvasti yli puolitoista vuosisataa?

Puoliorvon, heiveröisen papintyttären kirjoittamaksi tarina on rankka, vähän niin kuin Helene Schjerfbeck olisi maalannut vappumarssin tai lakkotilanteen. Tämä outo ristiriita lienee yksi kantava voima, joka kiehtoo ihmisiä Bronten romaanissa ja siitä tehdyissä tulkinnoissa.

Kiitos Sampolan opistoteatterille tarttumisesta tähän ristiriitaan. Se on nähtävissä vielä 16. ja 19. toukokuuta. Ja oheisohjelmistona Arnoldin rujoksi mutta kauniiksi mainittu tulkinta menee elokuvateattereissa.

Humiseva harju

Sampolan opistoteatteri

Emily Bronten romaanin pohjalta sovittanut: Olli-Matti Oinonen

Ohjaus: Raija Vikman

Lavastus: Erkki Aura ja Raija Vikman

Pääosissa: Mia O´Neill (Catherine Earnshaw), Tuomas Peltonen (Heatcliff)