Vihreät hylkäsivät omansa

Kun Vihreä liitto esitteli leijonakampanjansa itsenäisyyspäivän aattona, monella luontoihmisellä lipsahti yrttitee väärään kurkkuun. Puhetta riitti monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta, vihreästä taloudesta ja tietoyhteiskunnasta, mutta luonnosta ei hiiskuttu sanaakaan. Puolue, jonka alkuperäinen kannatus rakentui ympäristökiistojen, kuten Koijärven (1979) ja Talaskankaan (1988–89) herättämän aktivismin ympärille, on viimeistellyt muutoksensa moderniksi kaupunkilaiseksi peruspuolueeksi.

Suomen leijonan käyttöä vihreiden vaalikampanjassa voi verrata Sauli Niinistön esittelemiseen työväen presidenttinä. Molemmat ovat tyypillisiä mainostoimiston tuotteita. Idea kyseenalaistaa syvään juurtuneet mielikuvat oli periaatteessa viime vuosikymmenellä tuore, mutta vuonna 2011 se maistuu eiliseltä munkilta. Lisäksi vihreiden ollessa porvarihallituksessa voi pohtia, onko leijonassa sittenkään mitään ironiaa. Erityisen huono suhde symbolilla on Palefacen kappaleeseen Leijonakypärät, jonka Afganistan-kritiikin yhteydessä mainitaan myös vihreä aate.

Totta kai ympäristö on kirjattu vihreiden vaalisivuille yhtenä keskeisistä poliittisista teemoista. Totta kai moni muukin heidän teemoistaan on kehyksistään irrotettuna hyvä ja kaunis. Asioita tutkailevalle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että vihreiden tämänvuotinen vaaliohjelma on heidän historiansa ylivoimaisesti porvarillisin. Yrittäjyyden ja teknologian ylikorostamisesta tulee tunne, että ympäristöasiat sopivat vihreiden politiikkaan vain siten kuin ne sointuvat kapitalismin kanssa yhteen. Samaa kieltä puhuu sekin, että Globbareiden tuore eduskuntapuolueiden toiminnan vertailu perinteisillä vihreiden erityisaloilla (reilu kauppapolitiikka, ilmastopolitiikka, kehitysyhteistyö) sijoittaa vihreät kauas vasemmistoliiton jälkeen, vain niukasti kristillisdemokraattien edelle.

Kommunistisen nuorisoliiton lehdessä, joka ilmestyi Tiedonantajan liitteenä 28.1.2011, oli haastattelussa hyvinkääläinen Annika Salo. Hän kertoi olleensa aiemmin mukana vihreiden toiminnassa, mutta päätyneensä SKP:hen, koska ”kommunistien ympäristöajattelu on laajempaa kuin vihreissä”. Samankaltaista suunnanmuutosta olen havainnut siellä täällä. Ympäristöasiat koetaan niin tärkeiksi, ettei porvarihallituksen jäsenpuoluetta enää uskalleta kannattaa. Onhan nykyinen hallitus erään kommentin mukaan ”kaikkien aikojen ympäristövihamielisin”. Huhtikuun 17. päivä näyttää, uskaltavatko käännynnäiset äänestää kommunisteja vai päätyvätkö heidän äänensä vasemmistoliitolle tai – epähuomiossa – perussuomalaisille.

Mielestäni Suomen kommunistisella puolueella on kaikkein aukottomin ympäristöpolitiikka. Se ei anna myönnytyksiä kapitalismille, joka on ympäristöongelmien keskeisin alkusyy. Se pyrkii verottamaan enemmän rikkaita, jotka kuluttavat luonnonvaroja moninkertaisesti keskituloisiin ja varsinkin köyhiin nähden. Ne asiat, jotka vihreiden ja vasemmistoliiton ympäristöohjelmissa ovat kunnossa, löytyvät myös SKP:n asialistalta. Mikä parasta, kommunisteihin voi luottaa: SKP on kunnallispolitiikassa ainoa puolue, joka on oikeasti pitänyt sanansa eikä syönyt niitä kuin leijonat saaliinsa. Nyt sama linja tarvitaan valtakunnanpolitiikkaan. Joskus punainen on vihreämpi kuin itse vihreä.