VIIKON KOLUMNI: Vaihtoehdottomuuden harha
Vuoden 1980 kunnallisvaalien äänestysprosentti oli 78,1. Vuonna 2000 luku oli enää 55,9, jonka jälkeen äänestysprosentti on hivenen noussut. Muissakin vaaleissa presidentinvaaleja lukuun ottamatta äänestysaktiivisuus on laskenut. Mitä meillä on tapahtunut vuoden 1980 jälkeen sellaista, joka on aiheuttanut äänestysinnon näin rajun romahduksen?
Urho Kekkosen valtakausi päättyi, pääomamarkkinat vapautettiin ja otettiin suunta vahvasti kohti länttä ja Euroopan yhteisöä. 1990-luvun alun laman varjolla istutettiin maahamme uusliberalismi. Paavo Lipposen sateenkaarihallitukset ja myöhemmin Matti Vanhasen punamulta- ja porvarihallitukset ovat toteuttaneet tätä linjaa.
Näiden hallitusten politiikan seurauksena rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet. Leipäjonot ovat muuttuneet osaksi arkipäivää. Kansalaisiin on iskostettu käsitys, että tälle politiikalle ei ole vaihtoehtoa, koska elämme globalisaation paineissa.
* * *
Jatkuvat veronkevennykset ovat hyvä esimerkki politiikan vaihtoehdottomuudesta. Tätä reaganilaista talouspolitiikkaa harjoitetaan melkeinpä uskonnollisella hartaudella riippumatta taloudellisesta tilanteesta.
Eduskuntaoppositiossa sen enempää kuin hallituksessa ei kyseenalaisteta veronkevennyksiä sinänsä. Kritiikki kohdistuu lähinnä kevennysten yksityiskohtiin kuten määrään, ajoitukseen tai kohdentamiseen.
Valtiovallalta löytyy vaivattomasti satoja miljoonia euroja erilaisiin veronalennuksiin, viimeksi metsänomistajille. Kun satsauksia vaaditaan esimerkiksi hyvinvointipalveluihin tai heikompiosaisten aseman parantamiseen, valtio tekeytyykin yllättäen köyhäksi ja leimaa vaatimukset ”jakopolitiikaksi”.
Mielipidekyselyt paljastavat kuitenkin vuosi toisensa jälkeen, että juuri hyvinvointipalvelujen turvaaminen sekä köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat kansalaisten mielestä tärkeimmät tavoitteet.
Onko tämä vaikuttanut millään tavoin viime vuosina harjoitettuun politiikkaan? Voisi väittää, että politiikka on ollut lähes päinvastaista kuin laajan kansalaismielipiteen ilmaisema tahto. Äänestysaktiivisuuden lasku on seurausta uskomuksesta, että nykyiselle politiikalle ei ole vaihtoehtoa. Miksi kannattaisi äänestää, jos mikään ei kuitenkaan muutu?
Politiikan vaihtoehdottomuus ja kansalaismielipiteen sivuuttaminen kertovat demokratian rappiotilasta. Todellisuudessa niin kauan kuin on elämää, on myös vaihtoehtoja. Lait ja budjetit ovat ihmisten arvovalinnoista syntyneitä luomuksia – ihminen voi myös muuttaa niitä.
TOMMI LIEVEMAA
Kirjoittaja on espoolainen muusikko.
tommi.lievemaa(at)pp.inet.fi
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
